USA, 2014. Ohjaus: Marc Webb. Käsikirjoitus Marvel-sarjakuvan pohjalta: Alex Kurtzman, Roberto Orci, Jeff Pinkner. Kuvaus: Daniel Mindel. Leikkaus: Pietro Scalia. Musiikki: Johnny Marr, Pharrell Williams, Hans Zimmer. Tuotanto: Avi Arad, Matthew Tolmach. Pääosissa: Andrew Garfield, Emma Stone, Jamie Foxx, Dane DeHaan, Sally Field. Kesto: 137 min. Levittäjä: Walt Disney.
Tämän elokuvan kohdalla on viime päivinä puhuttu lähinnä siitä, missä teattereissa sitä esitetään. Kiista levittäjän ja Finnkinon välillä on saatu sovittua ja Hämis pääsee sinkoamaan seittejään Finnkinon teattereiden isoille kankaille. Peter Parkerin vanhempien tarinaa väläyteltiin jo edellisessä elokuvassa, joka oli uutuutta eheämpi ja jännitteisempi. Tässä elokuvassa vanhempien kohtalosta kerrotaan innottomasti.
Tätinsä (Sally Field) ja edellisessä elokuvassa kuolleen setänsä kasvattamasta Peteristä on varttunut kohtelias ja poliittisesti valveutunut nuorukainen, joka pitää elokuvista ja skeittauksesta. Arkisten velvoitteiden ja supersankarin vastuun välillä tasapainoilu ei kuitenkaan ole kevyttä. Helppoa ei ole supersankarin rakkauselämäkään. Gwen on tietoinen poikaystävänsä tehtävistä Hämähäkkimiehenä, mutta Peteriä vaivaa Gwenin edesmenneelle isälle antama lupaus olla saattamatta tyttöä vaaraan.
Elokuvassa on useampi vihollinen, joita kaikkia yhdistää Oscorp-niminen yhtiö. Jamie Foxx näyttelee firman sähköasentaja Maxia, kaljuuntuvaa tavista, miestä jota ei koskaan huomata eikä huomioida. Tämä saa hänet keräämään sisälleen aimo annoksen kaunaa. Onnettomuuden tuloksena Max muuttuu sinihehkuiseksi Electroksi, joka ärjähtelee paljon, puhuu matalalla mekaanisella äänellä, vapauttaa itsestään tappavaa energiaa ja saa hetkeksi koko suurkaupunginkin pimeäksi. Electro halveksii erityisesti Spider-Mania, mutta tarina jättää hieman epäselväksi, mistä moinen viha juontaa juurensa.
Harry Osbornia, Peterin vanhaa koulukaveria ja Oscorp-yhtiön perijää näyttelevä Dane DeHaan tuo mieleen nuoren Leonardo DiCaprion. Harryn neuroottinen käytös lupaa vaikeuksia, etenkin kun käy ilmi, että Harryllä on vakava sairaus, jonka kukistamisen hän uskoo onnistuvan ainoastaan Spider-Manin avulla. Yksi pahiksista taas on anastanut lastillisen tappavaa plutoniumia. Hämiksellä siis riittää New Yorkissa hommia. Elokuvan rikolliset tuntuvat olevan liikkeellä aika huterin suunnitelmin. Joissakin elokuvissa pahiksilla taas on niin matemaattisen tarkat toimintasuunnitelmat, ettei katsoja edes yritä pysyä kärryillä.
Fanaattisesta 3D-intoilusta on elokuvissa onneksi päästy irti. The Amazing Spider-Man 2:ssa 3D-tekniikkaa hyödynnetään varsinkin kohtauksissa, joissa Spider-Man liitää pilvenpiirtäjästä toiseen ja tekee akrobaattisia temppujaan. Suurkaupunkiin saadaan 3D:llä myös lisää syvyyttä. Mutta tämä kaikkihan on jo nähty: Spider-Man liihottelemassa hidastettuna, nopeutettuna ja eri vinkkeleistä kuvattuna. Saman idean varioiminen vailla uutta koukkua on tuottanut viihde-elokuvan, joka ei erityisemmin viihdytä.