Surua yli 20 vuotta tutkinut Tampereen yliopiston terveystieteiden dosentti Anna Liisa Aho sanoo, että henkirikosten uhrien omaisilla on pitkittynyt traumaattinen suru, joka vaatii ammatillista tukea myös akuutin kriisiavun jälkeen.
Rikospaikassa haastatellun Ahon mukaan omaiset eivät kuitenkaan aina saa riittävästi tukea yhteiskunnalta.
– Selkeä hoitopolku puuttuu. Kun kriisiapua on annettu, pappi ja poliisi on käynyt, kukaan terveydenhuolto-organisaatiosta ei tämän jälkeen ota koppia surevista läheisistä, ja he voivat jäädä hyvinkin yksin. Surevat itse eivät välttämättä ota yhteyttä auttajatahoihin, vaikka avun tarve on suuri. Siksi muutosta tarvittaisiinkin, että tukea tarjottaisiin organisaatioista päin eikä odotettaisi sitä, että sureva soittaa.
Henkirikoksen uhrina kuolee vuosittain Suomessa vajaat 100 ihmistä. Viime vuonna luku oli 91.
Aho on ollut mukana tutkimuksessa, jonka mukaan yli puolet henkirikosuhrin läheisistä kärsii yhdestä tai useammasta psyykkisestä häiriöstä jopa kymmenen vuotta menetyksen jälkeen. Omaiselle tilanne on raastava varsinkin niissä tapauksissa, kun henkirikoskuoleman kokenut läheinen on jäänyt kateisiin.
– Jatkuva kuolleen läheisen etsiminen ja epätoivon kierre saattaa kestää läpi elämän. Henkirikoksen uhrin omaiset kokevat, että he ovat saaneet elinkautisen.
– On tärkeätä, että ruumis löytyisi, jotta omaiset pääsisivät hyvästelemään läheisensä ja jotta suruprosessi voisi alkaa, Aho sanoo.
Katso surututkija Anna Liisa Ahon koko haastattelu Rikospaikassa.