Miesten Superpesiksen juoksutehtailu on tällä kaudella ollut vaisumpaa kuin pitkiin aikoihin. Alkukaudesta ongelmia aiheuttaneissa pelipalloissa on kuitenkin viime viikkoina ollut nähtävissä muutos parempaan.
Juoksun lyöminen on tunnetusti pesäpallon vaikein tehtävä, mutta tällä kaudella siitä on tullut miesten Superpesiksessä monille vielä aiempaakin vaikeampaa.
Kun runkosarja on kurvaamassa kohti loppusuoraa, sarjassa on lyöty 10,98 juoksua ottelua kohden. Lukema on pienin 17 vuoteen, ja vuonna 1990 alkaneella Superpesis-aikakaudella tätä vähemmän juoksuja on lyöty vain kahdesti.
Vuonna 1996 ottelukohtainen lyötyjen juoksujen keskiarvo oli 10,91, vuonna 2008 se oli 10,72.
Julkisuudessa aiheeseen liittyen on puhuttu paljon Karhun pelipalloista, joihin etenkin sarjan lyöjäjokerit ovat olleet tyytymättömiä.
– Pahimmillaan lyönti lähtee noin 15 kilometriä tunnissa hiljempaa kuin normaalisti. Se on suurin piirtein neljä metriä sekunnissa, eli vaikutus on älyttömän oleellinen, Sotkamon Jymyn Roope Korhonen havainnollistaa palloissa ollutta ongelmaa.
– Se on vähän kuin formuloita ajaisi ja suoralla puuttuu kaksi viimeistä vaihdetta, kun lähdetään polkemaan. Kaikki tietävät, miten siinä käy. Se on todella iso ja räikeä ero. Joka vuosi palloissa on joitain pieniä eroja, mutta tämä on jo niin iso ja vaikuttaa isosti peliin. Se on kuin tennispalloilla pelaisi.
Korhoselle itselleen kuluva kausi on tilastojen valossa ollut poikkeuksellisen vaikea – olkoonkin, että hän on tämän kauden lyöjätilastossa toisena. Kaikkien aikojen lyöjätilastoa johtavan 44-vuotiaan superjokerin kotiutusprosentti on 44,05.
Lue myös: Roope Korhosen, 44, huima ura päättyy – ensi kausi jää legendan viimeiseksi
Läpimurtonsa Jymyn miehistöön jo vuonna 2002 tehneen Korhosen kohdalla tätä huonompaa lukemaa pitää etsiä aina vuodesta 2009 asti (41,10). Vuonna 2002 Korhosen kotiutusprosentti oli vielä tuotakin huonompi (33,33), mutta tilannemääräkin (18) oli nykyiseen (168) verrattuna olematon.
Eikä Korhonen suinkaan ole ainoa, jonka kotiutukset ovat tökkineet.
Esimerkiksi kuusinkertaisen lyöjäkuninkaan Jukka-Pekka Vainionpään kotiutusprosentti on tältä kaudelta 43,70. Lukema on Vimpelin Vetoa edustavan jokeritykin huonoin sitten vuoden 2012 (42,74).
Hätkähdyttävintä on, että niin Korhosen kuin Vainionpään prosentit ovat jopa koko sarjan keskiarvoa (46,50) heikommat, ja sekin lukema on nyt hyvin alhainen.
Poikkeuksiakin toki löytyy.
Viime vuonna uransa ensimmäisen lyöjäkuninkuuden Korhosen nenän edestä napannut Kouvolan Pallonlyöjien Patrik Wahlsten on ollut läpi kauden lähes pitelemättömässä iskussa.
Wahlsten johtaa lyöjätilastoa 17 lyödyn juoksun erolla Korhoseen, ja parhaimmillaan johtomarginaali oli 30 juoksun tuntumassa. Wahlstenin tämänhetkinen kotiutusprosentti (52,91) on uran paras, ja muutama viikko sitten se oli vielä huomattavasti lähempänä 60:tä prosenttia.
– En minäkään niihin palloihin tyytyväinen ollut, vaikka hyvin onkin mennyt.
– Poskiosumia ei kärsi lyödä. Niiden pitää olla laadukkaita keskiosumia, ja sitä kautta saa tulosta aikaan.
Mitä tapahtuu syksyllä?
Juoksumäärien osalta tilanne on viime viikkoina kehittynyt suotuisampaan suuntaan. Korhosen ja Wahlstemin mukaan palloerät ovat olleet parempia tai ainakin tasalaatuisempia kuin alkukaudesta.
– Ehkä vielä sellainen pieni ongelma saattaa olla, että samassa erässä saattaa olla joku huonompi pallo siellä seassa, mutta yleiskuva on huomattavasti parempi kuin kaksi tai kolme viikkoa sitten.
Osaselitys kasvaneisiin juoksumääriin voi toki löytyä myös säistä. Alkukausi oli epävakaa, ja lämpötilat olivat alhaisia. Pesäpallossa pallo tunnetusti kulkee sitä kovempaa, mitä lämpimämmässä säässä pelataan.
Pelkästään heinäkuun pitkän hellejakson ajalta ottelukohtainen juoksukeskiarvo olikin jo viime vuosien tasolla, mutta epäselvää on, mikä osuus juoksumäärän kasvusta selittyy lämpötiloilla ja mikä uusilla palloilla.
Voiko ongelma taas pahentua kelien kylmetessä syksyä kohden?
– Kun lähtee 10–15 astetta pois, se ei toivon mukaan niin hirveästi siinä näy, Korhonen sanoo.
– Oli mulla siinä sellainen ajatus, että jos kotijoukkue löisi aina edellisenä päivänä pelikuntoon ne pallot, sieltä saisi hyvät pallot ongittua seuraavan päivän peliin. Hyväksyttäisi ne sitten pelinjohtajille, niin ne olisivat valmiit. Minimoitaisiin riskejä tällaisella käytännön asialla.