Pysäyttävä kysymys illallispöydässä paljasti karun todellisuuden Suomessa – huippunimet avoimina vakavasta ongelmasta: "Ei sitä halua kenellekään"

Superpesis on Suomen suosituin naisten palloilusarja, jossa lähivuosille on ladattu kovat kasvutavoitteet. Sarja haluaa toimia naisten joukkueurheilussa suunnannäyttäjänä ja esimerkkinä. Pelaajien urheilu-, opiskelu- ja työelämän ristipaineessa elämään arkeen heijastuu kuitenkin vielä vaikeita kasvukipuja.

Syyskuun alussa päättyneellä kaudella naisten Superpesis tavoitti 144 runkosarjaottelussa ennätykselliset 740 katsojaa ottelua kohden. Vuodelta 1993 ollut aikaisempi ennätys kirjattiin 678.

Kolme eri seuraa – Manse PP (1 282), Pesäkarhut (1 206) ja Kirittäret (1 065) – ylsi kotiotteluissaan yli tuhannen katsojan keskiarvoon.

Pudotuspeleissä koko sarjan katsojakeskiarvo oli runkosarjaan nähden lähes kaksinkertainen(1 424). Syksyn kovimman lukeman, Seinäjoen Jussittarien ja Lapuan Virkiän välillä pelatun toisen ja ratkaisevan pronssiottelun 3 049 katsojaa ylitti miesten pudotuspeleissäkin vain yksi ottelu: 3 142 katsojaa vetänyt neljäs välieräkohtaaminen Vimpelin Vedon ja Sotkamon Jymyn välillä.

Komeista yleisömääristä huolimatta naisten Superpesis on yhä puoliammattilaissarja, jossa vain yksittäiset pelaajat voisivat niin halutessaan keskittyä täysillä harjoitteluun ja pelaamiseen. Kaikki tai lähes kaikki kuitenkin yhdistävät peliuraan opiskelun, työnteon tai molemmat.

Kauden alla julkaistuista talousluvuista ilmenee, että miesten seurojen pelaajabudjetit olivat keskimäärin noin nelinkertaiset naisiin verrattuna. Seurojen budjetoitu liikevaihto oli miehissä kolminkertainen.

– Eri palloilulajien kanssa kun on ollut tekemisissä, niin on oppinut sen, että budjetoitu yleensä ylittyy kauden päättyessä, Superpesiksen toimitusjohtaja Olli Aro huomauttaa.

Kaksi edellistä mestaruutta voittanut Manse PP on naisissa suurin seura sekä liikevaihdon että pelaajabudjetin puolesta. Sen 530 000 euron liikevaihto olisi miehissä ollut toiseksi pienin ja 108 500 euron pelaajabudjetti selkeästi pienin.

Alla olevasta vertailusta käy ilmi, että miehissä kahdessa liikevaihdolla mitattuna pienimmässä seurassa pelaajabudjetin osuus liikevaihdosta on huomattavasti suurempi kuin Manse PP:llä naisissa. Yleisömäärissä Manse PP:n naiset ovat jopa molempia miesjoukkueita edellä.

Niistä seuroista, joilla pelasi joukkue sekä naisissa että miehissä, Manse PP:ssä (20%–35%) ja Hyvinkään Tahkossa (17%–57%) miesten ilmoitettu palkkabudjetti suhteessa budjetoituun liikevaihtoon oli huomattavasti naisia suurempi. Joensuun Mailassa (49%–30%) tilanne oli päinvastoin.

Juttu jatkuu taulukon jälkeen.

Talouslukuja liikevaihdolla mitattuna miesten kahdesta pienimmästä ja naisten suurimmasta seurasta:

Osan naispelaajista kerrotaan pitävän opiskeluita ja siviilityötä mielekkäänäkin vastapainona urheilemiselle, mutta monelle yhtälö on fyysisesti ja henkisesti erittäin kova paketti.

Lapuan Virkiän Anni Heikkilä piti muutama viikko sitten hätkähdyttävän puheenvuoron Hämeen Sanomissa. Hallitseva Vuoden lukkari totesi, että naisten Superpesiksen pelaajista "varmaan 70 prosenttia on burnoutissa tai ainakin sen partaalla". 

– 70 prosenttia oli ihan täysi heitto, mutta asia ehdottomasti puhuttaa pelaajien keskuudessa paljon. Olen saanut kymmenittäin viestejä Superpesiksen pelinjohtajilta sekä naisten ja miesten pelaajilta, että aihe on mielenkiintoinen ja hyvä, että nostin sen esiin, Heikkilä kertoo MTV Urheilulle.

Viime syksynä Vuoden lukkarina palkittu Heikkilä, 25, kertoo olleensa itse burnoutin partaalla aiemmin urallaan.

– Minulla oli sellainen viikoittainen pieni romahdus aina. Makasin lattialla, ja puoliso toi sinne lattialle ruokaa ja raahasi minut väkisin suihkuun treenien jälkeen.

Arkeaan tasapainottaakseen Heikkilä päätti hidastaa opiskelutahtiaan. Tällä hetkellä hän tekee peliuran ohessa Tampereen yliopistossa ympäristötekniikan diplomityötä.

– Olen joutunut paljon pohtimaan sitä, mitä siitä seuraa, että pidennän opintoja parilla vuodella. Sehän samalla pidentää sitä heikon tulotason elämää, kun opiskelijana ei isoja rahoja saa.

– Jokainen joukkue tässä sarjassa ihan satavarmasti kamppailee sen kanssa, että kuinka paljon ensinnäkin valmentaja tai seura voi vaatia pelaajalta aikaa opiskeluiden ja töiden kustannuksella. Kun joka tapauksessa tämä elämäntyyli on tosi väsyttävä, niin sitten kohta kamppaillaan sen kanssa, että pitääkö treenata enemmän vai vähemmän. Ja sitten tulee väkisinkin aina välillä ylilyöntejä.

"Ihminen ei ole kone"

MTV Urheilu kysyi asiasta 12:lta viime kaudella naisten Superpesiksessä pelanneelta pelaajalta. Aihetta kommentoi yksi pelaaja kustakin joukkueesta.

Heistä seitsemän sanoi suoraan Heikkilän esiin nostaman ongelman olleen läsnä viime kauden joukkueessaan. Muutama pelaaja – esimerkiksi kaksi tähän edellä mainittuun seitsemän pelaajan joukkoon kuulumatonta – kertoi omakohtaisesta, aiemmasta ylirkuormitustilastaan.

– Jotenkin tuntuu, että naisurheilussa varsinkin on sellaista, että ajatellaan, että jos en koko ajan tee, niin en ole hyvä urheilija. Olen ollut itsekin sellainen ihan hardcore-treenaaja, ja koko ajan on pitänyt tehdä jotain. Väitän, että itselläni on tosi korkea se kynnys, milloin tulee liikaa, mutta kun sen kerran kokee, niin se on sitten sellainen, ettei sitä halua kenellekään, Manse PP:n Virpi Hukka sanoo.

– Nuorilla pelaajilla, ja itselläkin, se on ehkä välillä sitä kantapään kautta oppimista, että missä ne omat rajat menevät. Se voi olla joskus tosi vaikea tunnistaa. Sitä vain paahtaa eteenpäin, enkä yhtään ihmettele, että sitten ollaan jaksamisen kanssa vaikeuksissa, Hyvinkään Tahkon Titta Siilin sanoo.

Naisten superpesispelaajat ovat keskimäärin hyvin nuoria. Pelaajien keski-ikä oli päättyneellä kaudella 23 vuotta, kun iät lasketaan vuoden viimeisen päivän perusteella. Kolmen viime vuoden aikana uransa lopettaneet naisten superpesispelaajat ovat olleet vastaavalla laskutavalla keskimäärin 26-vuotiaita. 

– Ihan varmasti kaikki valmentajat ja valmennustiimit haluavat tukea pelaajaa pyörittämään sen arjen, minkä pelaaja on itse valinnut rakentaa. Mutta itselleni on esimerkiksi sanottu, että jos haluan pärjätä, minun on pakko keventää opintoja. Se on aika rohkea valinta, joka pitää pelaajana tehdä. Jos voisi vain vähentää, keventää ja pidentää opintoja ilman taloudellista rasitetta, niin sittenhän se olisi tosi helppoa. Mutta fakta on se, että jos ei tee tiettyä määrää kursseja, tuet lähtevät, Vaasan Mailattarien Emma Hudd sanoo ja jatkaa sitten: 

– Itselläkin on esimerkiksi nyt edessä se, että teen kandin kolmeen ja puoleen vuoteen, niin pari viimeistä kuukautta ovat täysin tuettomia. Sitten pitää jostain muualta repiä rahat. Se vaatii aika paljon uskallusta heittäytyä urheilulle, enkä ole oikein itsekään vielä ehkä päässyt siihen kiinni, mitä on oikein vaatia ja mitä ei.

Jaksamisasioista puhuttaessa pelaajat korostavat paitsi valmentajien myös kokeneempien joukkuetovereiden roolia.

– Kokeneemmat pelaajat ehkä tunnistavat (ylikuormitustilan) oireilua helpommin ja ehkä myös pyrkivät pitämään huolta nuoremmista. Valmennuksen tehtävä on pitää keskusteluyhteys sellaisena, että pelaajat tunnistavat, mikä on oikeasti kuormittavaa ja mikä sitten vain sellaista, että tänään ei huvita, ja pystyvät puhumaan siitä, Porin Pesäkarhujen Minttu Vettenranta sanoo.

– Joskus olisi ehkä itsekin kaivannut sitä tukea joltain, että on ihan ok levätä. Pyrin itse olemaan tosi ajoissa sanomassa kaikille, että hei, nyt lepäät ja otat itsellesi aikaa, Hukka sanoo.

Molemmat huomauttavat aiheen olevan sikäli vaikea, että ylikuormitustilan oireita voi joskus olla vaikea erottaa normaalista väsymyksestä.

– Jos haluaa oikeasti olla huipulla siinä, mitä tekee, niin aina jos väsyttää, ei voi valita sitä, että ei tee. Se on taiteenlaji, eikä se ole helppoa. Sen takia olisi tärkeää, että valmentajat, pelinjohtajat ja kokeneet pelaajat olisivat valveutuneita asian kanssa. Eihän kukaan pysty toisen puolesta sanomaan, missä se raja menee, mutta voi tuoda ainakin sellaista sallivaa kulttuuria, että on ok myös levätä, Hukka sanoo.

– Ei tarvitse mennä edes hirveän kauas taaksepäin, niin se oli ehkä tietyllä tapaa vielä vähän myrkyllistäkin, miten paljon sitä on pitänyt puskea; vaikka oli ihan poikki, mutta jos tämän vielä jaksaa ja tämän ja tämän. Urheilumaailma ylipäätään on ehkä herännyt viime vuosina siihen, että se ei ole pelkästään se treenaaminen, mikä kuormittaa. Ihminen ei ole kone, vaan siellä on paljon kaikkea muutakin taustalla.

"Yksikin virhe voi maksaa jakson tai koko pelin"

Pelaajien mukaan jaksamiseen liittyvät ongelmat ovat esillä erityisesti talven harjoituskauden aikana. Talvikuukausina suuri osa pelaajista on niin sanottuja reissupelaajia, jotka kulkevat viikonloppuisin esimerkiksi opiskelu- ja joukkueen kotipaikkakunnan välillä.

– Tuntuu, että ainakin meidän joukkueessamme melkein joka vuosi jossain kohdassa – usein keväällä – joku on ihan uupumuksen partaalla. Opiskelijat saavat kesää vähän kevennettyä ja monilla työssäkäyvilläkin on lomia, mutta se talvi erityisesti on kyllä ihan todella rankkaa, Heikkilä sanoo.

Talven harjoituskausi alkaa lokakuusta, kun uudet pelaajasopimukset astuvat voimaan kuun alussa. Kun kesän pelikausi alkaa huhti-toukokuun taitteessa, harjoituskaudelle tulee mittaa jopa seitsemän kuukautta.

Siinä samassa myös pelataan vuonna 2024 halli-SM:n korvannutta Talvisuperia, jonka puitteissa esimerkiksi viime talven mestarille Manse PP:lle kertyi helmikuun alusta maaliskuun puoliväliin seitsemän ottelua.

Pesäpallo on taktinen taitolaji, jota tehdään pitkälti fyysisillä – ja kovissa paikoissa myös henkisillä – ominaisuuksilla. Nämä ominaisuudet hiotaan huippuunsa talven aikana.

– Se, mitä teet talviharjoittelussa, niin kyllä sen sitten näkee kesällä, että ketkä pärjäävät ja ketkä eivät, Vettenranta sanoo.

– Pesäpallo on lajina sellainen, että on tosi paljon asioita, joita voi harjoitella. Jos on päivätyö ja illasta 1,5–2,5 tuntia, mitä käyttää harjoitteluun, niissä hetkissä pitää miettiä tosi tarkkaan se, mihin sen harjoittelun käyttää, ja että myös levolle on sijaa, Jyväskylän Kirittärien Mari Mantsinen sanoo.

– Harjoittelusta on vaikea typistää. Olen jutellut sellaisten pelijohtajien kanssa, jotka ovat toimineet sekä naisissa että miehissä. Tuntimäärällisesti miehet eivät treenaa mitenkään erityisesti enempää kuin naiset, mutta useampi sitten taas pystyy olemaan joko täydellisiä ammattilaisia tai lähes ammattilaisia. Naisten Superissa on tällä hetkellä sellainen, onko se sitten murrosvaihe, että meiltä vaaditaan ammattilaisten asioita, mutta saamme puoliammattilaisten korvauksen, Heikkilä sanoo.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.

Pelaajat kautta linjan kokevat, että naisten Superpesiksen fyysinen ja urheilullinen vaatimustaso on noussut viime vuosina huimasti. Muista kotimaan palloilusarjoista poiketen kyseessä on kirjaimellisesti maailman kovin naisten sarja, josta ei pääse enää ylemmäs.

Lisäksi laji on sikäli omaleimainen, että naisissa niin kenttä kuin pallo ovat eri kokoa kuin miehillä.

– Jos mietin kymmenen vuotta taaksepäin omalla urallani, niin kyllä sen pystyi sanomaan, että sarjaan lähdettäessä oli kaksi hyvää joukkuetta ja kaksi ehkä puolihyvää siihen lisäksi. Ero tuli siinä, että niillä kahdella hyvällä joukkueella löytyi ainakin kolmet hyvät jalat, mikä on kuitenkin aika vähän. Tällä hetkellä vaatimustaso on, että ainakin puolien pelaajista pitäisi pystyä juoksemaan, Seinäjoen Jussittarien Aino-Kaisa Mantere sanoo.

Siilinin mukaan nuoret pelaajat tulevat sarjaan nykyään yhä valmiimpina sekä fyysisesti että henkisesti.

– Itse on saattanut tehdä jonkun asian kanssa töitä monta vuotta, ja sitten on joku nuori, joka tulee fyysisiltä ominaisuuksiltaan jo valmiiksi ihan huippukunnossa. Siinä on ehkä huomannut sen selkeän eron, kun sitä on hitto vieköön itse tehnyt monta vuotta duunia, että on päässyt tiettyyn pisteeseen, ja joku on heti valmis, kun se tulee tähän.

– Harjoittelussa ylipäätään on alettu keskittyä myös vähän sellaisiin pienempiin juttuihin. Koko ajan se menee vaativammaksi ja vaativammaksi, ja sitten aletaan kääntää pieniäkin kiviä, että miten pystymme pärjäämään.

Konkreettisimmillaan vaatimustaso saattaa käydä ilmi siinä kohtaa, kun pelaaja nousee Ykköspesiksestä Superpesikseen.

– Toistomäärät ja kuormat ovat pykälää suurempia. Treenien toimintakulttuuria ja vaadetta voi yhtä lailla olla jo Ykköspesiksessäkin, Pöytyän Urheilijoiden Emilia Helminen kuvailee.

– Kun on nopeampia ja parempia etenijöitä ja parempia lyöjiä, niin sitä joutuu miettimään, miten itse pärjää niitä vastaan, Helsingin Roihuttarien Erica Rosendahl täydentää.

Myös pelipuolella on menty isoin harppauksin eteenpäin. Viime vuosina naisten Superpesiksessä lyötiin jopa vähemmän juoksuja kuin miehissä. Ulkopelivirheiden – harhaheittojen ja vapaataipaleiden – kautta syntyvien juoksujen määrä on vakiintunut lähelle miesten vastaavaa.

– Yksikin virhe voi olla todella merkittävä, ja se voi maksaa jakson tai koko pelin, Helminen sanoo.

Juttu jatkuu kuvien jälkeen.

Miesten ja naisten Superpesiksessä lyödyt juoksut runkosarjassa per ottelu vuosina 1990–2025.

Miesten ja naisten Superpesiksessä harhaheitoilla ja vapailla annetut juoksut runkosarjassa per ottelu vuosina 1990–2025.

Sarjan taso on paitsi kova myös laaja. Tänä vuonna esimerkiksi pelinjohtajien ennakkorankingissa kuudenneksi sijoitettu Porin Pesäkarhut voitti runkosarjan ja kuittasi lopulta hopeiset mitalit. Viiden viime kauden aikana pelinjohtajat ovat ennen kautta tehdyissä veikkauksissaan saaneet mitalikolmikon oikein vain kerran.

– Nykyään se ei ole vain se kaksi joukkuetta, vaan jokaisesta joukkueesta, ihan häntäpäästä lähtien, löytyy etenijöitä, jotka pystyvät kellottamaan kovia aikoja. Urheilullisuusvaade on ehdottomasti lisääntynyt, ja sitä kautta koen, että taidollinen vaade on tullut siinä mukana. Lajitehokkuus on kasvanut väkisinkin, kun fysiikka kasvaa, Mantere sanoo.

Kesän pelikausi ei sekään ole kevyimmästä päästä, vaikka opiskelijat ovatkin silloin lomalla ja monet palkkatyössä käyvätkin keventävät työkuormaansa mahdollisuuksien mukaan. Talven reissupelaajatkin asettuvat usein pelikaudeksi samalle paikkakunnalle joukkueen kanssa.

Päättyneellä kaudella mestaruuden voittanut Manse PP pelasi kesällä 123 päivän aikana 35 ottelua. Keskimäärin pelejä pelattiin siis 3,5 päivän välein –  kahdesti viikossa. Ensi kaudeksi ottelumäärää ollaan korottamassa entisestään seurojen liiketoimintamahdollisuuksien edistämiseksi.

Muista suurista naisten palloilusarjoista lähimmäs ottelutahdissa pääsee lentopallon Mestaruusliiga, jossa viime kaudella SM-kultaa juhlinut Puijo Wolley pelasi 211 päivässä 47 ottelua noin 4,5 päivän välein. Vastaavasti esimerkiksi jalkapallon Kansallisen liigan mestariksi kruunattu HJK pelasi viime kesänä 189 päivässä 28 ottelua, eli pelejä oli 6,8 päivän välein.

Pesäpallon pelikaudelle oman lisämausteensa on tuonut viimeisten viiden vuoden aikana yleistynyt ja vuosi vuodelta kehittynyt ePesis-analysointityökalu. Siellä joukkueet voivat scoutata vastustajan suoritukset kussakin pelitilanteessa käytännössä täysin läpikotaisin. Lapuan Virkiän pelinjohtajana toiminut Tomi Niskanen jopa sanoi kesällä Supervuoron haastattelussa, että ePesis "pitäisi hakkeroida".

– Välillä mietin, että tarvitsisiko niitä kaikkia asioita olla nähtävillä, Laitilan Jyskeen Johanna Karjanlahti komppaa.

– Mihinkään peliin et lähde katsomatta ePesistä. Joskus tulee mietittyä, käytämmekö siihen vähän liikaa aikaa ja menetämmekö niitä tilastoja kytätessä sellaisen luomupesiksen, jossa reagoidaan pelin sisällä. Se on ehkä vähän kaksipiippunen juttu, että onko se hyvä vai huono, mutta siihen on menty, Siilin sanoo.

– Kesällä riippuu varmasti roolista ja pelaajasta, että kuinka paljon sitä katsotaan, mutta kyllä siihen menee ihan tosi paljon tunteja. Ja talvellakin pelataan Talvisuperia, niin se tulee myös siellä, Heikkilä sanoo.

"Ennemmin ennaltaehkäistään"

Vaikka uupumukseen ja ylikuormitukseen liittyvät ongelmat ovat monille pelaajille totisinta totta, pelaajat myös kokevat, että joukkueissa tehdään jatkuvasti konkreettisia toimia ongelmien ehkäisemiseksi niin, että kynnys vaikuttaa asioihin olisi mahdollisimman alhainen.

– Kyllä ne otetaan vakavasti, ja meillä seurataan tosi paljon vaikkapa unen laatua. Kyllä se sitten myös usein huomataan, jos joku ei palaudu, ja yksilökohtaisesti aina kevennetään niillä, joilla on jaksamisen kanssa ongelmaa, Joensuun Mailan Nelli Huotari sanoo.

– Olemme puhuneet tästä paljon joukkueen sisällä ja valmennuksen kanssa. Jos jollekin tulee sellaisia fiiliksiä, että nyt on liian rankka hetki, sitten toimitaan niin, että pystytään pesiksen puolelta keventämään. Koen, että olemme onnistuneet aika hyvin siinä, että jokainen saa tuoda omat fiilikset esiin, jos tarvitsee, ja pystyy sitten pitämään edes jonkinlaisen tasapainon, Rauman Feran Aino Tanhua sanoo.

Useammassa seurassa järjestetään säännöllisesti myös kyselyitä pelaajien jaksamiseen liittyen.

– Me olemme harrastaneet tällaisia mitä kuuluu -palavereita, joissa jokainen saa kertoa, mitä omassa elämässä tapahtuu. Siellä nousee tosi usein nimenomaan se, miten saa sen kokonaiskuorman hallintaan, Siilin sanoo.

– Olemme puhuneet asiasta paljon jo syksyllä. Kun lähdetään tekemään uutta kautta, niin asia otetaan heti silloin esille. Sitten on ollut ihan kyselyitä tietyin väliajoin. Ennemmin ennaltaehkäistään kuin päästetään tilanne siihen, että on jo menty päin seinää ja aletaan korjailemaan. Sieltä on pitkä matka takaisin, Vettenranta sanoo.

"5 000 eurolla ei ihan vielä elä"

Superpesis on suoraan sanonut haluavansa olla "suunnannäyttäjä ja esimerkki naisten joukkueurheilussa". Se on nostanut naiset yhdeksi vuoteen 2028 ulottuvan strategiansa painopisteistä, ja naisten Superpesikselle on ladattu rohkeita kasvutavoitteita. 

Pelaajien näkökulmasta keskeisimmät niistä liittyvät siihen, että pelaajien keski-ikää halutaan nostaa parilla vuodella lähemmäs 25:tä. Urien pidentämiseen pyritään muun muassa palkkakehityksen kautta.

Toimitusjohtaja Aro kertoo, että viime kauteen lähdettäessä naisten Superpesiksessä oli tehty 189 pelaajasopimusta. Näistä pelaajista 112:lla eli 59 prosentilla palkka oli alle 5 000 euroa vuodessa.

– On hienoa sanoa, että iso määrä pelaajia saa palkkion, mutta 5 000 eurolla ei ihan vielä elä. Toisaalta ei tarvitse myöskään kustantaa pelaamista, ja siitä me olemme kyllä äärimmäisen ylpeitä. Moniin muihin naisten palloilusarjoihin verrattuna se on täysin poikkeava tilanne.

Miehissä sopimuksenalaisia pelaajia oli viime keväänä 199, ja heistä 36:lla eli 18 prosentilla vuosipalkka pelaamisesta jäi alle 5 000 euroon.

Isossa kuvassa Aro nostaa niin pelaajapalkkioiden kuin sarjan yleisen kehittymisenkin kannalta kaikkein ratkaisevimmaksi asiaksi seuraorganisaatioiden ammattimaistumisen. 

– Viime kädessä se kaikki kulminoituu niin hyvässä kuin pahassa seuroihin. Meidän tehtävämme on sen takia vaatia seuroilta enemmän, mutta meidän täytyy myös pystyä osoittamaan niille tukea, jotta ne voivat kehittyä. Se kaikki tapahtuu yhdessä.

Kuvio on helpommin sanottu kuin tehty. Vaikka ammattimaisuudella voi kehittää tulovirtaa, tulovirta on osaltaan myös edellytys ammattimaisuudelle.

– Se, mistä jaan huolen, on seurojen taloudellinen kantokyky. Pelaajapalkkijoiden kehittyminen on meille tärkeä asia monestakin syystä, mutta pelaajapalkkiot eivät voi kehittyä, ellei seurojen toiminta ja sitä kautta myös liikevaihto ja kannattavuus kehity. Näitä monesti laitetaan vähän vastakkainasetteluun, mutta ne kulkevat käsi kädessä. Tässä on kokonaisvaltaisesti se avain.

– Kasvu tulee niin ottelutapahtumista, eli lipunmyynnistä, tulevaisuudessa muuttuvasta vedonlyöntimarkkinasta, uusista mediasopimuksista kuin seurojen tekemästä kumppanimyynnistä. Se tulee tosi laajalta. En usko, että on mitään sellaista osa-aluetta, joka olisi jo saturoitunut ja kylläinen siinä markkinassa.

"Yksi yhteinen Superpesis"

Esimerkiksi tv-näkyvyyden puolesta naisten ja miesten sarjat on asetettu rinta rinnan. Superpesis on vaatinut mediakumppaniltaan, että naisten otteluita tulee näyttää päälähetyksinä yhtä paljon kuin miesten otteluita.

– Näemme kauttaaltaan naisten palloilusarjoissa valtavan kasvupotentiaalin ja arvostuksen puutteen. Tuote, urheilijat ja urheilijoiden tarinat ovat ihan mahtavia, mutta ne eivät mielestäni ole saaneet ansaitsemaansa huomiota suomalaisessa urheiluviihteessä, Aro sanoo.

– Uskomme siihen, että kun työnnämme sitä voimakkaasti eteenpäin, niin jossain kohtaa sen on pakko saada se ansaitsemansa huomio.

Tv-katselussa naisten osuus kokonaisuudesta on Aron karkean arvion mukaan noin 40 prosenttia. Mediasopimuksen kautta tehtävä tulonjako ei hänen mukaansa perustu siihen, onko kyse naisten vai miesten sarjasta.

– Totta kai meillä on siellä joitain jakokriteerejä, mutta meidän maailmassamme on yksi yhteinen Superpesis.

– Kun puntaroimme ja listaamme asioita, niin oli KPI (suoritusmittari, tässä tapauksessa katsojamäärät) mikä hyvänsä, meillä on miehet ja naiset sekaisin. Se ei suinkaan mene niin, että meidän 12 suosituinta on miesten joukkueita ja 12 vähiten suosittua naisten, vaan meillä on selkeästi sellaisia naisten joukkueita, joita katsotaan huomattavasti enemmän kuin miesten pelejä.

Yleisemmin yhteiskunnassa vaikuttavat arvot ja asenteet naisten palloilusarjohin liittyen ovat viime vuosina kehittyneet suotuisasti, mutta Arokin korostaa, ettei maailma tältä osin ole vielä valmis.

– Meidän ei pidä tyytyä tähän, missä nyt olemme, sillä voimme saada vielä paljon enemmän. Naisten palloilu ansaitsee paljon enemmän, ja siitä on maailmalla ihan superhienoja esimerkkejä. Kun uskallamme investoida naisten palloilusarjoihin, niin kyllä ne sitten myös lunastavat, jos annamme sen mahdollisuuden.

– Olin kesällä Vuokatin huippu-urheiluviikolla, ja illallispöydässä istui erilaisia suomalaisia urheiluvaikuttajia. Kerroin, että meillä oli ollut sinä päivänä loppuunmyyty naisten peli Porissa. Siinä pöydässä yksi nainen kommentoi, että: "Aha, oliko niillä bikinit päällä?"

– Kyllä tässä on aika paljon vielä työtä tehtävänä.