Amerikkalainen Amity Gaige on kirjoittanut kolme kirjaa, joista vain yksi on suomennettu. – Tarinat syntyvät siitä, kun katselen maailmaa ja varastan maailmalta. Varastan ihmisiltä, joita tapaan, varastan historiasta. Olen pelkkä varas, Gaige heittää.
Amerikkalaisen Amity Gaigen kolmas romaani on ensimmäinen, joka on saavuttanut paitsi kriitikoiden suosion, myös kansainvälistä huomiota. Aiemmin Gaige kirjoitti runoja – ja kutsui itseään New York Timesissa huonoksi runoilijaksi.
– Minusta tuntuu paremmalta, kun kirjoitan fiktiota. Kun kirjoitan runoutta nyt, se ei ole hyvää. Mutta ei olisi ehkä pitänyt sanoa tuota kommenttia, Gaige nauraa.
Huono runous on subjektiivinen asia, mutta mistä tietää, että teksti toimii? Gaigen vastaus on yksinkertainen: ei sitä tiedäkään.
– Monella kirjailijalla on yksi kirja pöytälaatikossaan. Minullakin on, hän tunnustaa.
– Ennen kuin aloin kirjoittaa viimeisintä kirjaani, kirjoitin latvialaisesta, joka asuu Latviassa itsenäisyysliikkeen aikana. Kirja perustui äitini kokemuksiin ja historiaan. Kirjoitin aika paljon, ehkä 150 sivua, ja teos oli todella huono. En nauttinut siitä. Teksti oli liian kirjaimellista, melkein propagandaa. Aivan kuin olisin yrittänyt esittää maailmalle, millaista tuo aika oli, enkä minä tiedä, millaista se oli. En ollut Latvian itsenäisyysliikkeessä eikä äitini edes opettanut minulle latviaa, Gaige kuvaa.
Lopulta hän ymmärsi, ettei halunnut kirjoittaa Latviasta, vaan identiteetistä; siitä, millaista on joutua pois omasta kulttuuristaan ja karkotetuksi synnyinmaastaan.
Gaigen mukaan on tärkeää paitsi tunnistaa huono teksti, myös kehua hyvää. ”Ei tästä mitään tule” -ajattelutapaa haalivasta ihmisestä ei tule kirjailijaa, koska hän ei osaa tunnistaa, milloin työskentelee hyvin.
