Mainos

Suomi 200 vuotta sitten: Lapsenmurhasta tuomitulta Gustava Johansdotterilta hakattiin käsi ja pää irti – epileptikko yritti kerätä veret mukiin

Itsemurhaajan katsottiin keskiajalla rikkoneen tappamisen kieltävää viidettä käskyä.

Maaliskuussa 1822 Ahvenanmaan Föglössä valkoisiin pukeutunut Gustava Johansdotter saapui pappi seuranaan mestauspaikalle suuren ihmisjoukon saattelemana. Hänet oli tuomittu kuolemaan lapsenmurhasta.

Protokollan mukaisesti pyöveli hakkasi ensin irti kuolemaantuomitun oikean käden. Kaulaan tarkoitettu isku meni ensin ohi, mutta toinen osui. Kaulavaltimon katketessa lavalle juoksi epileptikko muki kädessään. Vouti esti kuitenkin tämän aikeen.

Esimerkki osoittaa, kuinka varsinkin nuorena ja terveenä mestattujen vereen ja ruumiinjäseniin uskottiin jääneen elinvoimaa, jonka ajateltiin olevan siirrettävissä eläviin. Lämpimänä nautitun ihmisveren uskottiin parantavan epilepsian.

Gustava Johansdotterista tuli viimeinen Suomessa rauhan aikana teloitettu nainen.

Rauhan aikana viimeinen teloitettu mies oli puolestaan suonenjokelainen Tahvo Putkonen, joka mestattiin pikaistuksissa tehdystä taposta vuonna 1825.

Viimeiset kuolemantuomiot pantiin meillä toimeen syyskuussa 1944. Lainmuutos 1949 rajoitti kuolemanrangaistuksen käytettäväksi vain sotilasrikoksiin maan ollessa sotatilassa, ja viimein vuonna 1972 kuolemanrangaistus poistettiin koko rangaistusjärjestelmästä.

Suhtautumisesta kuolemaan kertoo Gaudeamuksen uutuusteos Suomalaisen kuoleman historia, jonka ovat toimittaneet Ilona Pajari, Jussi Jalonen, Riikka Miettinen ja Kirsi Kanerva.

Itsemurhaa pidettiin huonona kuolemana

Suhtautuminen itsemurhaan on kauan ollut ongelmallinen. Kristillinen kirkko määritteli jo 400-luvulla itsensä surmaamisen Jumalan tahdon vastaiseksi ja synniksi. Itsemurhan tehneeltä kiellettiin sielunmessut ja kristilliset hautaseremoniat ja hautapaikka.

Keskiajalla ja uuden ajan alussa kirkko piti itsemurhaa viidennen, tappamisen kieltävän käskyn rikkomisena. Jos ihminen riisti henkensä, hänen katsottiin epäävän Jumalan vallan päättää ihmisen kuolemasta ja hänelle määrätystä osasta maallisessa elämässä. Itsemurhaa pidettiin huonona kuolemana, ja kansa uskoi vainajan sielun jäävän tällöin levottomaksi ja kummittelemaan.

Itsemurhaajan ruumis ei myöskään päässyt kirkon pyhittämälle hautausmaalle. Mieleltään terve itsemurhan tehnyt vietiin metsään, missä pyöveli poltti hänen ruumiinsa. Vuoteen 1734 mennessä käytäntöä muutettiin niin, että pyöveli "vain" hautasi itsemurhaajan ruumiin metsään, teloituspaikalle, suohon tai johonkin muuhun syrjäiseen paikkaan.

Sen sijaan sukulaiset saivat haudata "pään-heicoudesta, raiwoudesta, eli muusta sencaldaisesta tuscasta" kärsineet itsemurhaajat. Hautaus oli kuitenkin toimitettava hiljaisesti ilman seremonioita tai riisutuin menoin.

Kirkon lisäksi maallinenkin esivalta itsemurhaajien kimpussa

Vuoden 1869 kirkkolaki lopetti itsemurhaajan häpeällisen hautauksen eli hautaamisen kirkkomaan ulkopuolelle, ja vihdoin 1910 kirkkolaissa sallittiin kaikkien itsemurhaajien, siis myös vakain tuumin itsemurhan tehneiden, tavanomainen hautaus.

Kirkko ei kuitenkaan yksin tuominnut itsemurhaa, sillä maallinen esivalta suhtautui asiaan vähintään yhtä kielteisesti. Itsemurha oli rikos, joka merkitsi häpeää paitsi itsemurhaajalle myös tämän omaisille. Yleisesti otaksuttiin, että itsemurha oli etenkin mieleltään viallisen tai pahan, moraalisesti ja uskonnollisesti epäonnistuneen ihmisen teko. Tämä horjutti tekijän aseman lisäksi suvun mainetta.

Itsemurha oli Suomessa rikos vuoteen 1894. 

Lisää aiheesta
    Mainos
    Mainos

    Uusimmat

    Mainos
    Mainos

    Käytämme evästeitä parantaaksemme käyttökokemusta. Jatkamalla hyväksyt niiden käytön. Tutustu tietosuojakäytäntöömme.

    Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme vaihtamaan tuettuun selaimeen. Lisätietoja