Talvi- ja jatkosodan aikana armeijan apuna sotatoimialueella työskenteli jatkuvasti noin 13 000 lottaa. Yksi heistä oli ensi kesänä 100 vuotta täyttävä kokkolalainen Gunborg Lehmus, jonka elämä koki kolauksen vielä rauhan tultuakin.
Gunborg Lehmus istuu nyt pyörätuolissa Ventuksen vanhainkodin kolmannella osastolla, mutta vielä muutama kuukausi sitten hän asui lapsuudenkodissaan poikansa yläkerrassa. Kaatuminen syksyllä vei liikuntakyvyn ja samalla haaveet 100-vuotisjuhlista omassa kodissa, mutta Gunborg ei tunnu moittivan osaansa. Kun pää pelaa ja järki juoksee, Gunborg nauttii myös hoivakodin asukkaiden seurasta ja viihdyttää väkeä tarinoinnillaan.
– Se sota, sehän syttyi niin äkkiä. Ei sitä oikein ymmärtänyt mikä se olikaan, tuumii Gunborg.
Hän työskenteli ennen jatkosotaa yksityisvastaanotolla Kokkolassa tohtori Pederin apulaisena. Juuri työnantaja kehotti häntä lähtemään Karhumäen taistelualueen kenttäsairaalaan avuksi, sillä ruotsinkieliset sotilaat tarvitsivat tulkkausapua ja sairaala henkilökuntaa. Jo matkalla nuori lotta tapasi itsensä ylipäällikkö Mannerheimin.
– Hän oli samassa junassa menossa Karhumäelle ja hän jututti meitä. Myöhemminkin hän tuli tutuksi, kun hän vieraili rintamalla tekemässä tarkastuksia ja myös sairaalassa katsomassa potilaita, kertoo Gunborg.
1500 kuoli, enemmän haavoittui
Työ kenttäsairaalassa oli vaativaa.
– Jonkinlaiset työvuorot oli olemassa, mutta sairaus ei katsonut aikaa. Kun yksi vuoro päättyi, toinen alkoi, kuvailee Gunborg Lehmus.
Karhumäen pitkittyneessä taistelussa Karjalan kannaksella kaatui 1500 suomalaista. Kenttäsairaala oli ylikuormitettu.
– Yhdessä huoneessa oli seitsemän-kahdeksan poikaa ja niitä lähetettiin Suomeen niin nopeasti kuin pystyttiin, että saatiin tilaa seuraaville. Ja sitten niitä poikia pantiin laatikoihin ja lähetettiin kotiin, kuvailee Lehmus.
Ulos ei voinut yksin mennä. Kerran lotat pelastuivat tulipalosta rikkomalla ikkunan, kun talon nurkka oli sytytetty tuleen.
– Kun ulos meni saattajan kanssa, piti itse katsoa jalkoihinsa että mihin astui, ja saattaja tähysti ympärille, kertoo Lehmus.
Kaikenlaista tapahtui.
– Kerran muutama poika katosikin, kun menivät ulos käymään, kertoo Gunborg Lehmus.
Rauha toi ilon, joka sammui pian
Gunborg löysi rintamalta tulevan miehensä Vesa Lehmuksen, joka oli monin tavoin taiteellisesti lahjakas. Lehmus oli toiminut näyttelijänä Rauman kaupunginteatterissa, rintamalla hän liittyi kuuluisiin ”Karhumäen poikiin” eli viihdytysjoukkoihin.
Sodan loputtua pari meni naimisiin ja sai pojan. Hyvänä piirtäjänä tunnettu puoliso sai työtä Rauma-Repolan tehtaalta konepiirtäjänä, mutta kuoli tehtaan kaasuräjähdyksessä jo ensimmäisenä vuonna.
– Odotin myöhään yöhön ja mietin miksi Vesa ei palaa töistä kotiin. Puolen yön maissa otin lapsen sängystä, laitoin vaunuihin ja lähdin tehtaalle katsomaan mitä on tapahtunut. Vastassa oli vartiopoika, joka ihmetteli, etten tiedä mitä on tapahtunut, muistelee Gunborg.
Rauma-Repolan tehtaalla oli sattunut kaasuräjähdys, jossa oli kuollut kuusitoista ihmistä. Yksi heistä oli Vesa Lehmus. Gunborg pakkasi reilun vuoden ikäisen lapsensa ja matkusti lapsuudenkaupunkiinsa Kokkolaan.
– En palannut enää koskaan meidän Rauman-kotiimme, kertoo Gunborg.
Ompelijasta muotisuunnittelijaksi
Leskeksi jäänyt Gunborg elätti itsensä ja lapsensa aluksi ompelemalla vaatteita, sillä nuori nainen oli taitava käsistään. Hän alkoi ommella urheiluvaatteita niistä materiaaleista mitä oli saatavilla ja perusti sittemmin oman urheiluvaatekaupan.
– Eihän juuri mitään kankaita ollut, mutta kun jostain sai pakan, siitä sitten ompelin, kertoo Gunborg.
Huomatessaan pärjäävänsä, hän perusti yhdessä kahden kumppanin kanssa pääasiassa sadeasuja valmistavan Rukka-tehtaan, jossa Gunborg alkoi suunnitella värikkäitä sadeasuja muovittamalla Marimekon ja Vuokon kankaita. Klassinen keltainen Rukan sadetakki syntyi matkalla Helsingistä Kokkolaan.
– Matkustin moottoripyörän kyydissä sateella ja mietin, että pitäisi suunnitella sadetakki. Siitä syntyi keltainen sadetakki, kertoo Gunborg.
Elämä oli puuhakasta ja työtä riitti. Gunborg auttoi myös perhettään, sillä hänen äitinsä oli jäänyt jo ennen sotaa yksin viiden pienen lapsen kanssa, kun Gunborgin isä kuoli tytön ollessa yksitoistavuotias. Gunborgin pikkuveli tarvitsi hoivaa vielä aikuisenakin, joten Gunborgilla riitti huolehdittavaa. Hän ei koskaan mennyt uusiin naimisiin, vaan keskittyi läheisistään huolehtimiseen ja työhönsä.
Joskus hän on miettinyt sitä, miten suomalaiset ylipäätään selvisivät sodasta ja sotavuosista.
– En osaa sanoa muuta kuin että jos ei ole voimaa, mutta pitää käyttää sitä kuitenkin, niin sitä tulee käytetyksi se, mikä on sillä hetkellä, kuvailee Gunborg Lehmus.