Intiassa Balmuirin alihankkijan tehtaan 50 työntekijää elävät vain hieman yli 100 eurolla kuukaudessa. Samalla rahalla saisi yhden Balmuirin nahkaisen käyntikorttikotelon.
Tie Faridabadiin on pölyinen ja kuoppainen, ja välillä on ihan mahdoton päästä eteenpäin. Lehmät, mopot, rekat ja riksat tappelevat kaikki keskenään tien herruudesta.
Vain harva Suomessa on kuullut Faridabadista, 1,4 miljoonan ihmisen kaupungista, joka sijaitsee Haryanan osavaltiossa. Osavaltio on yksi Intian väkirikkaimmista ja köyhimmistä.
Haryana on surullisen kuuluisa tyttövauvojen abortoinnista: osavaltiossa syntyy 86 tyttölasta jokaista sataa poikalasta kohden. Tyttösikiöt abortoidaan, pojilla kun on parempi mahdollisuus elättää perhettä tulevaisuudessa.
Työttömyysprosentti on alueella korkea. Virallista lukua on vaikea arvioida, koska työttömistä ei pidetä tilastoja. Suurin osa Faridabadinkin asukkaista tekeekin työtä pimeästi. Vakituinen työpaikka on kullan arvoinen.
"Intian työehtoja ei voi verrata Suomen oloihin"
Faridabadissa sijaitsee ylellisyydestä tunnettu Balmuirin tuotteita valmistavan H.S Exportin tuotantotila. Se näyttää ainakin ulkoapäin rähjäiseltä, ja äkkiseltään ei uskoisi, että sisällä on valmistettu Suomen tunnetuimman luksusmerkin tuotteita jo kuuden vuoden ajan.
Yritys työllistää noin 50 vakituista työntekijää. He saavat kaikki melkein samaa palkkaa, noin 9000 rupiaa kuukaudessa eli 115 euroa kuukaudessa. Samalla rahalla saisi yhden Balmuirin nahkaisen käyntikorttikotelon.
Tehtaan omistaja Hari Singh Gaur ottaa Kauppalehden vastaan epäröiden.
Hänen mielestään Finnwatchin torstaina julkaisema raportti on valheellinen. Kansalaisjärjestön mukaan H.S Exportin työntekijät saavat elämiseen riittämätöntä palkkaa, eikä heille makseta ylityökorvauksia, eläkettä tai kunnon vuosilomia.
– Se ei ole totta. Me olemme hyvin vastuullinen työnantaja ja tarjoamme työntekijöille lain mukaisen minimipalkan ja työehdot, hän sanoo.
– Intian työehtoja ei voi verrata Suomen oloihin, hän lisää.
Pääsemme itse katsomaan tuotantoa ja juttelemaan työntekijöille.
Kuusi päivää viikossa, kymmenen tuntia päivässä
Lattialla istuu Babita Singh, joka tekee nahkaisia kuoria nenäliinalaatikoihin. Babita tekee töitä kuusi päivää viikossa, kymmenen tuntia päivässä.
Hän ansaitsee 115 euroa kuukaudessa eli 3,8 euroa päivässä, joka ei ole paljon, ei edes Intiassa. Pelkästään Babitan vuokraan menee 70 euroa kuukaudessa.
On kuitenkin selvää, ettei Babita uskalla johtajan läsnä kritisoida palkkaansa työpaikan menetyksen pelossa, mutta häntä huolestuttaa tulevaisuus ja etenkin se, jos joku perheenjäsenistä sairastuu.
Intiassa ei ole sosiaaliturvaa, vaan perhe yhdessä hoitaa sairaskulut.
Siirrymme kellariin, jossa kymmenkunta miestä liimaa lastulevyjen päälle nahanpaloja.
Tässä tehdään länsimaisille luksustuotteita. Liiman haju on karmea, se nousee päähän heti ja alkaa pyörryttää. Osalla miehistä on heppoiset paperimaskit, jotka tuskin suojaavat hengitysteitä.
Vastuullisuus yksi Balmuirin avainarvo
Gaur kertoo H.S Exportilla olevan asiakkaita Amerikassa, Australiassa ja eri Euroopan maissa. Balmuir oli tullut vastaan Saksan messuilla.
Niin kuin moni muukin yritys Suomessa, on Balmuirkin nostanut vastuullisuuden yhdeksi avainarvokseen.
– Valmistetaanpa tuotteet missä päin maailmaa tahansa, olemme aina tarkkoja valmistusolosuhteista ja pyrimme tapaamaan valmistajiamme säännöllisesti, kerrotaan yrityksen verkkosivuilla.
Länsimaisten valmistajien vastuullisuudesta ei voida liimankatkuisessa huoneessa edes puhua. Emme kuitenkaan kysy ääneen, ovatko Balmuirin kashmiriin kiedotut rouvat käyneet liimaa haistelemassa Faridabadissa.
Valmistusketjun vaiheet hankala jäljittää
Suurin ongelma Intiassa on valtava alihankkijaketju.
H.S Exports valmistuttaa sisustustuotteissa käytettävät puuosat ja nahat omilla alihankkijoillaan. Se tuo ensin nahat Etelä-Intian Chennaista Delhiin, jossa ne värjätään, luultavimmin slummeissa ja useimmiten alaikäisten toimesta.
Intiassa nahka-alan työntekijöitä halveksitaan ja syrjitään koska hinduenemmistöinen maa ei halua myöntää käyttävänsä lehmännahkoja valmistusteollisuudessa.
Kukaan ei tarkkaan tiedä valmistusketjun tarkkoja vaiheita. Kysyttäessä H.S Exportilta nahkojen värjäyksestä, Gaur myöntää, ettei hän tarkkaan tiedä, miten ja missä niitä värjätään. Tuskin sitä tiedetään siis Suomessakaan.
Balmuirin tapaus on malliesimerkki, miten mahdotonta on yrityksen todistaa vastuullisuusväitteet oikeiksi. Ehkä yritys nyt ymmärtää sen olevan jotain muuta kun ohimenevä markkinoinnissa käytetty muotisana.