Maija-Liisa Peuhu tunnetaan Salatut elämät -sarjan Ulla Taalasmaana niin hyvin, että osa ihmisistä kutsuu häntä huomaamattaan Ulla-Maijaksi. Se ei Peuhua suuremmin häiritse, hän ymmärtää hyvin kasvaneensa hahmoonsa osittain kiinni.
Joskus hän tosin on ihmetellyt, eivätkö fanit jo kyllästy.
– Kerran sain sanottua, kun oikein epätoivoinen tunne tuli, että eikö tämä ole jo nähty tämä Ulla. Vastattiin, että ei. Ei ole, hän sanoo.
Peuhu on näytellyt Salatuissa elämissä vuodesta 1999. Ulla Taalasmaaksi siirtyessään hän oli jo tehnyt vuosikaudet uraa teatterien lavoilla, ja kenties juuri siksi hahmo ilahduttaa katsojia edelleen televisiossa.
– Jos olisin nuorempana saanut tämän roolin, niin olisi voinut ehkä voittaa se halu tehdä muutakin. Mutta ei minulle enää ole väliä, vaikka kaikki tykkäävätkin, että olen se hahmo, enkä muuta, Peuhu vakuuttaa iloisesti.
– Aplodit on kerätty niin monen vuoden aikana jo.
Siirtymä teatterimaailmasta ensimmäisen suomalaisen päivittäissarjan näyttelijäksi ei ollut aivan kivutonta. Kollegat kauhistelivat, kun Peuhu hylkäsi puhtaan taiteen ja heittäytyi mainoskanavan sarjan kasvoksi.
Eräs opiskelutoveri kuitenkin kannusti ottamaan haasteen vastaan.
– Hän sanoi, että totta kai menet, sehän on osa meidän työtä ja sitä varten olet koulutkin käynyt.
Sarjan alkuaikoina sekä näyttelijöillä että katsojilla oli totuttelemista. Peuhu kertoo, että hänen kotinsa parvekelaseihin heiteltiin kananmunia, ja hän itse haki pitkään tyyliään näytellä ilman teatteriyleisöä.
Nyt kaikkeen on totuttu ja fanit rakastavat Peuhua kuin omaa mummoaan. Sen näyttelijä ottaa tyytyväisenä vastaan.
Perheen kesken Peuhun roolista ei juuri puhuta. Lastenlapset ovat kahdessa polvessa, 2- ja 5-vuotiaat sekä 21- ja 23-vuotiaat. Heitä ei Ulla ole erityisemmin kiinnostanut.
– Heidän vanhempansa eivät ole ollenkaan kiinnostuneita tästä tämmöisestä roolista. He olisivat halunneet minulle muunlaisen roolin, niin olisivat hyväksyneet, Peuhu toteaa.
Peuhu on tuntenut lapsesta asti olevansa jotenkin erilainen kuin muut. Hän innostuu herkästi ja suhtautuu asioihin positiivisesti. Hän ei ollut nähnyt yhtäkään näytelmää päästessään Teatterikorkeakouluun, ja häntä kuvattiin usein ”luonnontuoreeksi”.
Valmistuttuaan hän hurmasi yleisöjä teatteri toisensa jälkeen.
– Kun menin koulusta Hämeenlinnaan, niin siellä oli ihanaa! Jotkut ihan rakastivat minua, olin niin nuori tyttö, hän muistelee.
– Sitten menin Kemiin, ja siellä sanottiin, ettei täällä ole koskaan nähty tuollaista näyttelemistä. Minusta kirjoitettiin lehdissäkin.
Peuhun mutkaton ja reipas olemus hurmasi vuosikymmeniä myöhemmin myös Pihlajakadulla. On selvää, ettei Ulla olisi tänä päivänä sitä mitä hän on, jollei Peuhu olisi tehnyt hahmoa vankalla kokemuksellaan ja toisaalta vahvalla intuitiollaan.
Ullan lähtö ei häämötä vielä, sillä Peuhulla ei ole aikomusta eläköityä. Hiljattain hän joutui olemaan poissa töistä reilun viikon pienen operaation takia. Operaatio peruuntui, mutta loma ei, sillä kuvaukset oli jo aikataulutettu.
– Kauheaa, miten se oli tylsää! hän parahtaa.
Tekemistä on oltava, ja uusia haasteita tultava. Sen Peuhu tiesi jo opiskeluaikanaan. Silloin häntä haastateltiin lehtijuttuun, ja toimittaja kysyi, mikä olisi kurjinta, mitä elämässä voisi tulla eteen.
Nuori Peuhu oli vastannut reippaasti kuusankoskelaisella murteellaan:
– No se on kyllä tylsää, jos ei mitää tapahu.