Luke Harding: Snowden. Maailman halutuin mies. Like. 2015. 327 s.
Jos Edward Snowden olisi tehnyt paljastuksensa amerikkalaissiirtokuntalaisten sotiessa 1700-luvulla itsenäisyytensä puolesta brittejä vastaan, hän olisi kanonisoitu sankari. Yksi suurista. Hän olisi näet paljastanut siirtokuntalaisten vapautta vastustavien brittien asiakirjoja, ja heidän kieroutensa.
Nyt hän on monen yhdysvaltalaisen mielestä suuri maanpetturi. Suhtautuminen on outo, varsinkin jos samaan hengenvetoon kannattaa amerikkalaisia ideaaleja, kuten kansalaisen yksityisyyden suojaa kaikkialle tunkeutuvaa valtiovaltaa vastaan.
Yhdysvaltojen propagandakoneiston mustamaalaus on toiminut melko tehokkaasti ainakin kotitantereella, joskin Snowdenilla on puolustajansa niin libertaristisessa oikeistossa kuin niissä demokraateissa, joille terrorismilakien sallimat asiat alkoivat ulottua aivan liiana laajalle ihmisten arkeen, lakien ylittämisestä puhumattakaan.
Guardianin toimittajan Luke Hardingin kirja on vetävää luettavaa – ja järkyttävää niille, joille Yhdysvaltojen kaikkialle ja kaikkiin ulottuva vakoilu on yhä yllätys.
Hurraa-isänmaallisesta vapauspatriootiksi
Hän kertoo, miten Washingtonin poliittisia linjoja myötäilevästä nörtistä tulee toisella tavoin patriootti.
Työskennellessään järjestelmävalvojana salamyhkäisessä Kansallisen turvallisuuden virastossa NSA:ssa, Snowden alkaa pohtia, nähtyään ruutunsa kautta kulkevan tiedon, että maan vakoilukoneisto ei urki vain potentiaalisia rikollisia, vaan kaikkia, myös Yhdysvalloissa. Niin ei vain saa tehdä. Se on moraalisesti väärin, Snowden päätyi ajattelemaan.
Snowden katoaa työpaikaltaan Havaijilta. Kukaan ei tiedä missä hän on. Hongkongiin paenneella Snowdenilla on hallussaan kaikkien aikojen tiedustelutietoja ja tietoa siitä, miten tiedustelua toteutetaan. On niin Prism- kuin tempora-ohjelmaa.
Snowden antaa tietoja muun muassa WikiLeaks-paljastuksista tunnetulle Guardian-lehdelle. Alkukesästä 2013 jysähtää. Maailma jää suu auki, vaikka epäilyjä Yhdysvaltojen(kin) vakoilusta tietoverkoissa ja kännykkäliikenteessä tietysti on. Tyrmistyttävää on urkinnan laajuus ja syvyys.
Merkelin vakoilusta valehteluun
Kun paljastuu, että on kuunneltu myös tärkeän liittolaisen Angela Merkelin kännykkää, alkaa olla selvää, ettei kukaan ole turvassa. Orwell kalpenisi. Urkkijoita kiinnostaa myös teollisuus ja kauppa muissa maissa.
Ja käy ilmi, että Yhdysvallat on agressiivinen hyökkääjä kyberavaruudessa, ei vain puolustaja, kuten se mielellään itsestään kuvaa antaa. Lisäksi tietoliikennealan kaupalliset toimijat näyttävät olevan viranomaisten kanssa tiivimmässä yhteistyössä kuin mitä laki vaatii.
Kaupan päälle virkamiehet valehtelevat päin naamaa, myös valaehtoisesti. Poliitikot eivät puolestaan näytä ymmärtävän, mistä koko internetissä ja vakoilussa on teknisesti kyse.
Tästä edellä mainitusta on kirjassa mainio esimerkki Britanniasta, joka vakoilee vähintään yhtä agressiivisesti, ja joka jakaa tietojaan Yhdysvaltojen kanssa.
Kun Britanniassa käytiin oikeutta Guardian-lehteä vastaan Snowden-paljastuksista, lehteä arvosteli mahdollisesta maanpetoksesta konservatiivikansanedustaja Julian Smith.
Samainen Smith oli aiemmin kutsunut parlamenttiin vieraakseen Britanniassa toimivan NSA:n keskuksen tiedustelijoita, otattanut heistä yhteiskuvan ja ladannut sen nettisivuilleen. Se siitä vakoilijoiden piilossa pitämisestä.
Lehden aineisto tuhottiin kellarissa
Brittihallitus yritti monin tavoin painostaa Guardiania olemaan julkaisematta uutisia. Lopulta kaksi tiedustelupalvelun miestä tuli lehden toimistoon ja tuhosi kaiken Snowden-aineiston lehden kellaritiloissa kesällä 2013. Kuvaus on surrealistinen.
Yhdysvalloissa Guardian ja New York Times kykenivät kuitenkin julkaisemaan juttujaan, vaikka sielläkin lehtiä painostettiin. Lehdet punnitsivat tarkkaan, etteivät paljasta tiedustelun ja vakoilun operatiivisia yksityiskohtia ja henkilöitä, ja saata ketään vaaraan.
Kun maa alkoi polttaa Snowdenin jalkojen alla Hongkongissa, hän päätyi Moskovaan kesäkuussa 2013. Hardingin mukaan Snowden ei pelannut Moskovan pussiin. Harding itse ei ole suurin Kremlin ystävä. Hänet heitettiin ulos Venäjältä 2011, toimittuaan vuosia Guardianin Moskovan-toimituksessa kärkkäänä Putinin kriitikkona.
Snowden toimi periaatteellisesti
Hardingin kirjasta käy ilmi, ettei Snowden tavoitellut itselleen materiaalista hyvää tai sankarin viittaa.
Snowden on sanojaan harkitseva, älykäs idealisti. Hänen mielestään Yhdysvallat rikkoo omia lakejaan, eikä se enää kunnioita yksilön tietosuojaa, tämän vapautta pitää omat asiansa ominaan. Ei ole vaikea olla Snowdenin kanssa samaa mieltä, kun katsoo mitä Yhdysvallat teki (ja tekee yhä. Ei kai kukaan ota tosissaan sen vakuutteluja toimintansa rajaamisesta).
Tehdään ajatusleikki. Mitä jos äkkiä ilmaantuisi kiinalainen tai venäläinen edwardsnowden?
En ihan heti jaksa uskoa, että Yhdysvaltojen poliittinen valtakoneisto ja vakoiluinstanssit leimaisivat tällaisen henkilön vahingoksi näiden maiden kansalliselle turvallisuudelle. Väitän, että riemu ja vahingonilo olisi länsimaissa suuri. Me, ns. suuri yleisö ja kyyläämisen kohde, olisimme jälleen riemuissamme uusista paljastuksista ja valtaapitävien aiheellisesta nolaamisesta.
Anglosaksiseen tyyliin Hardingkin innostuu kuvaamaamaan kaikkea ympärillä olevaa fyysistä todellisuutta, maisemista ruokaan. ”Viiden minuutin kävelymatkan päässä Spring Streetin varrella on Mother’s Ruin, suosittu baari, jonka rapattu sisäkatto on kermanvärinen.” Lukija jää turhaan odottamaan syvempää merkitystä kermanväriselle rapatulle sisäkatolle.
Mutta summa summarum: Jopa dekkarimainen, otteessaan pitävä ja ennen kaikkea tärkeä kirja.
Janne Hopsu
Kirjoittaja on ulkomaantoimittaja MTV Uutisissa