Sihvonen: Jere Karalahti, Marko Jantunen ja Hannes Hyvönen... häpeissäni oudoksun lätkäjätkien rentturomanttisia tarinoita: ”Liki kaikki annetaan anteeksi”

MTV Urheilun asiantuntija Petteri Sihvonen pohtii, miksi erityisesti jääkiekkoilijoista saadaan kirjoitettua lukijoiden piirissä suosittua urheilijarentturomantiikkaa. Missä ovat tarinat huumeisiin tai muuhun sortuneista jalkapalloilijoistamme?

Yritän antaa olla vaikuttamatta, että pidän itse sellaisista urheilijakirjoista, kuten vaikkapa Tuomas Nyholmin Jarkko Ruudusta kirjoittamasta Jumalaisesta näytelmästä (2015, Otava), olkoonkin, että Jumalainen näytelmä on urheilijakirjan nimeksi jopa huvittavan pateettinen. Varsinkin kun en näe siinä ironiaa, eikä intertekstuaalinen viittaus toimi.

Yhtä kaikki, Jumalainen näytelmä on jämäkkä kirja jääkiekkoilijasta ja jääkiekkoilusta.

Pidän myös Jenny Rostainin kirjoista Kuolemanlaakso (2017, Bazar) ja Jääkylmä (2020, Bazar). Nuo teokset kannattaa lukea sisarteoksina. Lukukokemus on todellakin jääkylmä. Teksti kertoo, miten Tommi Kovasen (aivojen) kävi, ja miten hänen sitten vieläpä aivan oikeasti kävi, kun Tommi Huhtala oli taklannut häntä todella härkisti ja rumasti lätkäpelissä Raumalla.

Kuolemanlaakson ja Jääkylmän yhteisvaikutus on vastaansanomaton. Ne panevat tajuamaan, että oma rakas lajini jääkiekkoilu on pahoin rikki. Lajin eri asioita olisi korjattava monin eri tavoin ja nopeasti, vaikka meistä lätkäjätkistä ei taida olla siihen. Olemme itse rikki, ettei meistä ole tekemään, mitä miesten pitäisi tehdä.

Sen sijaan en pidä juuri ollenkaan sellaisista urheilijakirjoista kuten Jere Karalahdesta kirjoitetusta Jere (2017, WSOY), Marko Jantusesta kirjoitetusta Läpi helvetin (2016, Otava), enkä Hannes Hyvösestä kirjoitetusta Häkissä (2020, WSOY). Ongelma ei ole siinä, etteivätkö Aki Linnanahde, Marko Lempinen ja Marika Lehto kirjoittaisi hyvin. He ovat kirjoittaneet todella hyvin, samoin kuin Nyholm ja Rostain.

Ymmärrän kyllä, miksi suuri lukijakunta rakastaa noita kirjoja (Jere, Läpi helvetin ja Häkissä).

Ihmiset ahmivat suurella halulla tarinoita, joissa ihailtu urheilutähti onkin tavallinen ihminen onnineen ja etenkin onnettomuuksineen. Oma tulokulmani aiheeseen on sikäli puutteellinen, että tiedän jokaisen urheilijan olevan urheilujuutensa takana aivan tavallinen haavoittuvainen ihminen. Tunsin henkilökohtaisesti Markon ja Hanneksen. Jeren tiesin mutka kautta.

Tosin huippu-urheilijat elävät keskimäärin verrattain nuhteetonta elämää. Ylivoimaisesti suurin osa heistä. Niin kuin tavallisetkin ihmiset ovat nuhteettomia. Siksi en pidä siitä, että näkösälle nostetaan näin voimakkaasti niitä erityistapauksia, jotka vain koettelevat ja vahvistavat säännön. Urheilu vedetään kiinni johonkin sellaiseen, mitä se ei ole, mitä se ei juurikaan käytännössä aiheuta.

En sano, ettei Jerestä, Jarnasta ja Hurja-Hanneksesta olisi pitänyt kirjoittaa kirjoja. Kyllä piti ja sai kirjoittaa, mutta minun velvollisuuteni urheilun ja kirjallisuuden tuntijana on merkitä tähän tämä oma pikkuruinen vastalauseeni urheilun puolesta, urheilun hyväksikäyttämistä ja väärinymmärtämistä vastaan.

Ja ettei vain seuraavaksi päästäisi tirkistelemään Pasi Nurmisen elämää kirjan merkeissä. Olen melkopuoleisen varma, että kynäniekka Lempisen sormet jo syyhyävät. Minulle riittää, kun ohitan Nurmisen elämän sivupolkujen otsikot nopeasti sivuuttaen ja silti vaivihkaiseesti lukaisten. Itse teksteihin en ole mennyt.

Se, että nuo kaikki mainitsemani kirjat ovat näin kovin tunnollani, johtunee siitä, että häpeissäni oudoksun, miksi me lätkäjätkät annamme aiheita tuollaisille rentturomanttisille tarinoille. Missä ovat kovan elämän kohukirjat vaikkapa jalkapalloilijoistamme?

Kyllä meidän lätkäjätkien on hyvä mennä itseemme. Osa meistä on elänyt kuin pellossa, minäkin, ja muut kiekkoilijat ovat eläneet siinä mukana hiljaisen hyväksyntänsä antaen.

Tuntuu siltä, että me lätkäjätkät olemme olleet juuri niitä, joista on sanottu, että pojat ovat poikia. Niiden pitää saada olla sitä ja tätä. Ja kun näin sanon, huomaan hieman yllättäen kääntäväni takkiani, että ehkä kirjoissa Jerestä, Jarnasta ja Hurja-Hanneksesta onkin pointtinsa.

Kunhan heitä ja meitä ei niin ihailtaisi, että ovat ne äijiä, nuo lätkäjätkät. Jätkiä, joille liki kaikki annetaan anteeksi ja melkeinpä hurrataan päälle.

Artikkelissa mainitut kirjat:

Tuomas Nyholm, Jumalainen näytelmä, 2015, Otava

Jenny Rostain: Kuolemanlaakso, 2017, Bazar sekä Jääkylmä, 2020, Bazar

Aki Linnanahde: Jere, 2017, WSOY

Marko Lempinen: Läpi Helvetin, 2016, Otava

Hannes Hyvönen ja Marika Lehto: Häkissä, 2020, WSOY

Lue myös:

    Uusimmat