Ensimmäinen semifinaali osoitti, että tänäkin vuonna euroviisujen esiintyjäkatraassa riittää totuttuun tapaan menijöitä junaan jos toiseen. Kappaleet venyivät sujuvasti hömppähumpasta jokseenkin tasokkaaseenkin tanssipoppiin.
Siinä missä Islannin Sjonni's Friendsin Coming Home kuulosti Paul McCartneyn pehmeämmältä osastolta, Puolan Magdalena Tulin tylsä Jestem oli, varsinkin laulusoundiltaan, kuin mitäkin vuosikymmenten takaista Madonnaa.
Sveitsin Anna Rossinellin laulaessa In Love For A While -kipalettaan, saattoi hetken aikaa kuvitella kuuntelevansa yllättäen akustista versiota Green Dayn Basket Case -schlagerista. Mutta kun Sveitsin tavoin finaaliin päässeen Azerbaidzhanin Ell/Nikki-kaksikko otti estradin haltuunsa, kuuntelukokemus aiheutti samanlaisia epämääräisen negatiivisia tuntemuksia kuin vaikkapa skotlantilaisen The Proclaimersin ensikokeminen 1980-luvulla.
Unkarin Kati Wolfin What About My Dreams? alkoi kuin mikäkin musikaali kestäen tarttuvana ja tehokkaana pakettina loppuun asti. Liettuan Evelina Sashenko C'est Ma Vie -esityksessä oli mielenkiintoista se, että viisukarkeloille harvinaisesti sävellyksen parasta antia on luottamus laulajan osaamiseen.
Portugalin Homens Da Luta -ryhmän kompurointi toi mieleen, että toivottavasti Portugali käyttää osan mahdollisista tukirahoistaan huumoriryhmänsä kouluttamiseen.
Lauantain finaalissa Saksan Düsseldorfissa on mukana 25 maata.
(MTV3 - STT)