Julkaistu 17.05.2010 15:00(Päivitetty 18.05.2010 08:37)
Sarita Maja-Hellman kokeili 2000-luvun alussa rohkeasti nettideittailua jäätyään leskeksi. Uuden kumppanin löytänyt eläkeläinen kertoo, miten hänen ja Mikon rakkaustarina syttyi verkossa.
"Ei kuulu metsästä huutoni tää,
mut viel kerran haluan mä yrittää.
Leski mä oon 60 vee,
joka yksin stadissa asustelee."
Sarita Maja-Hellman havahtui kesken internetin deittipalstan selailun. Persoonallinen, runomuotoon tehty ilmoitus erottui joukosta.
− Ajattelin, että onpas hassu mies, kun on lähtenyt runoilemaan. Laitoin hänelle heti viestiä, Sarita muistelee.
Elettiin vuotta 2001. Saritan pitkäaikainen puoliso oli menehtynyt edellisenä vuonna tapaturmaisesti, täysin varoittamatta.
Puolison kuolema oli Saritalle suuren tuskan ja menetyksen paikka. Mitä ihmettä minä nyt teen iltaisin, surun ja tyhjyyden tunteen murtama leski pohti.
− Työkaverini kertoi internetin deittipalstoista ja neuvoi, miten niihin löytää. Tietokoneen käyttö oli minulle jo työn kautta tuttua. Olin vuodattanut suruani ystävieni niskaan jo siinä määrin, että päätin alkaa surffata netissä löytääkseni uusia kuuntelijoita, Sarita kertoo.
Deittipalstat olivat 2000-alussa avoimia kaikille. Sarita loi itselleen nimimerkin ja kertoi muille palstan jäsenille avoimesti elämäntilanteestaan.
− Yllätyin, kun löysin surutyöhön paljon vertaistukea. Lähestyin ihmisiä ystävinä ja sain lohtua muilta leskeksi tai muuten yksin jääneiltä, myös nuoremmilta ihmisiltä.
Ensimmäinen tapaaminen
Tuolloin 57-vuotias Sarita pani nettideittailun aloitettuaan merkille, ettei palstoilla juuri liikkunut samanikäistä seuraa. 60-vuotias runoilun taitava Mikko kiinnitti heti Maija Mallikas -nimimerkillä esiintyneen naisen huomion.
− Laitoin hänelle vastauksen, ja aloimme vaihdella viestejä. Jossain vaiheessa paljastimme oikeat nimemme ja puhelinnumeromme, Sarita kertoo.
Kaksikkoa yhdisti leskeys; 60-vuotiaan Mikon puoliso oli kuollut vuotta Saritan miestä aiemmin. Tutustuminen lähti liikkeelle ystävyyden ja samojen elämänkokemuksien jakamisen pohjalta.
Lopulta Sarita rohkaistui kutsumaan Mikon kotiinsa illalliselle. Mies toivoi ruokalistalle suppilovahverokeittoa ja paistettua lohta, ja niitä hän myös sai.
− Olimme keskustelleet netissä ja puhelimessa jo sen verran, että uskalsin kutsua hänet kotiini. Sanoin tosin naapurin rouvalle, että jätä ovi auki; jos jotain kummallista tapahtuu, syöksyn suoraan puolellesi karkuun, Sarita kertaa nauraen.
Keskustelu jatkui illallisella yhtä luontevana kuin netissä ja puhelimessa. Ei aikaakaan, kun Mikko alkoi autella Saritaa omakotitalon töissä.
− Harmittelin, että edesmenneen mieheni jäljiltä jäi paljon suunnitelmia toteuttamatta. Esimerkiksi aita kaipasi maalausta. Eläkkeellä oleva Mikko totesi, että kyllä hän voi minulle yhden aidan maalata.
Mikko alkoi olla kesän mittaan tuttu näky Saritan luona. Kaksikko kävi yhdessä myös Mikon kesämökillä. Ystävyys syveni vaivihkaa rakkaudeksi.
Syksyllä 2001 Mikko ja Sarita menivät kihloihin, kaksi vuotta myöhemmin naimisiin. Elämä on rikasta ja hyvää, kun rinnalla on kumppani. Sarita on kiitollinen, että uskalsi heittäytyä rohkeasti uuteen suhteeseen.
− Jäin leskeksi 56-vuotiaana. Oma äitini eli päälle 80-vuotiaaksi. Mietin, haluanko elää yksin vielä mahdollisesti yhtä pitkään. Varsinkin, kun asuminen omakotitalossa mieheni kuoleman jälkeen tuntui aika yksinäiseltä.
− Onhan se aivan selvää, että vanhana uuteen suhteeseen sopeutuminen on erilaista kuin nuorena, jolloin ihminen on sopeutuvampi. Meillä kummallakin oli takanamme yli 40 vuotta kestäneet liitot. Siihen nähden meillä on mennyt kaikin puolin hyvin, Sarita päättää.
