Rakkautta ennen keskiyötä (Before Midnight)

Joskus harvoin elokuva heittää elämän peruskysymysten äärelle voimalla, joka saa ikävöimään sen ihmisiä vielä vuosien jälkeen. Vielä harvemmin moinen ihme tapahtuu kolmesti samojen henkilöiden seurassa. Ohjaaja Richard Linklater on yhdessä Julie Delpyn ja Ethan Hawken kanssa tehnyt taikaa.

Kulttimainetta nauttiva Rakkautta ennen aamua (1995) vei nuoren amerikkalaisen kirjailijanalun Jessen (Hawke) Euroopan halki kulkevaan junaan, jossa hän kohtasi ihanan ranskattaren Célinen (Delpy). He viettivät yhdessä merkityksellisen iltayön Wienissä syöden, juoden ja keskustellen. Lopuksi he sanoivat haikeat jäähyväiset ja lupasivat palata samaan paikkaan. Se, palasiko kumpikaan, selvisi jatko-osassa Rakkautta ennen auringonlaskua (2004), jossa esikoisromaaniaan markkinoiva Jesse kohtasi vanhan rakkautensa pariisilaisessa kirjakaupassa.

Nyt he ovat Kreikassa, kaksostyttöjen vanhempia ja tukevasti keski-iässä. Jesse on menestynyt kirjailijana, mutta maailmanparantaja Céline kamppailee työmarkkinoiden kanssa. Kumpikin on tehnyt uhrauksia suhteen eteen. Viimeisenä lomailtana kriisi kärjistyy. Onko rakkautta vielä jälkeen keskiyön? Elokuvan alussa on kymmenisen minuuttia pitkä, yhdellä otolla kuvattu autokohtaus, joka kertoo tekijöiden kyvyistä niin kirjoittajina kuin näyttelijöinä: harmittomalta vaikuttanut dialogi kiertyy uskottavasti kohti paisuvaa lumivyöryä, kunnes jossain vaiheessa jo mainitaan sana ”ero”.

Kreikkalaisvoimin idyllisessä Messiniassa kuvattu elokuva on edellisosien tapaan täynnänsä keskustelua. Eikä mitä tahansa löpinää vaan ihmisten välistä aitoa puhetta täynnä vivahteita, elettyä elämää, padottuja tunteita ja rivien väliin jääviä totuuksia. Puhutaan vähän kirjoittamisesta, vähän miehistä naisista ja seksistä, ja paljon siitä mitä oikeastaan on rakkaus.

Kun kokoonnutaan kreikkalaisen päivällispöydän ääreen veteraanikirjailija Patrickin (Walter Lassally) johdolla, mielipiteitä sinkoilee neljässä ikäpolvessa. Käytännölliset nuoret epäilevät elämänkestoisen rakkauden mahdollisuutta ja tietävät jo jossain vaiheessa eroavansa. Viisikymppinen pariskunta kertoo pysyvänsä yhdessä koska asettaa riman riittävän alhaalle, ja vanheneva leski suree sitä, että unohtaa vähitellen rakkaan aviomiehensä piirteet. Kaikki ovat täällä ”vain läpikulkumatkalla”, ja kivikkoisen reissun puolivälissä kompuroivat nelikymppiset Jesse ja Céline. He ovat kokeneet oman osansa pettymyksiä niin yksin kuin yhdessä, ja nyt pitäisi vain tietää, mihin suuntaan jatkaa.

Rakkautta ennen auringonlaskua on täynnä hetkiä, jotka kuka vain parisuhteessa ollut tunnistaa. Miten piikkejä heittelevä Céline syyttää Jesseä ”passiivisesta aggressiosta”, kun itse syyllistyy tähän koko ajan... Miten lunkisti taiteilijamies jättää huomiotta kotia huoltavan puolison todelliset tarpeet... Miten itsestään selvästi nainen saa vitsailla miehen rupsahtamisesta ja miten mahdotonta se olisi toisinpäin... Miten kaikki sanomatta jäänyt kasaantuu ja kasaantuu, kunnes sitten koittaa loma ja tosiriidan aika. Kumpaakin osapuolta on pakko ymmärtää, koskapa heillä on käytökseensä hyvät syyt.

Elokuvasarjan kolmas on niistä haikein ja tietyssä raadollisuudessaan myös kaikkein tosin. Romanttisten haihattelujen tilalla on kimppu raakoja ristiriitoja; ja silti kaikkein voimakkaimpana säilyy pääparin syvä ymmärrys. Tämä ei olisi mahdollista ilman huumoria ja jonkinlaista luottavaista elämänjanoa, joka Linklaterin teoksesta loistaa.

Kaikki maistuu improvisoidulta, mutta on itse asiassa käsikirjoitettu sanasta sanaan. Delpy ja Hawke näyttelevät jälleen kuin eivät näyttelisikään. Katsojasta ei liioin tunnu kuin hän seuraisi elokuvaa vaan kuin osallistuisi kahden läheisen ystävän elämään, itkisi ja nauraisi yhdessä heidän kanssaan. Pieni suuri mestariteos.

Teksti: Tuuve Aro