Pekka Saurin kolumni: Losing my religion?

USA:n kongressirakennuksen valtaus syöksi minut vakavaan maailman- ja elämänkatsomukselliseen kriisiin, kirjoittaa MTV Uutisten kolumnisti Pekka Sauri.

Kävi järkyttävällä tavalla selväksi, kuinka suurvallan kansalaiset ovat jakautuneet toisistaan jyrkästi erillisiin leireihin, jotka eivät keskustele keskenään – ja joiden erilaiset todellisuudet eivät perustu vain vastakkaisiin mielipiteisiin, vaan vastakkaisiin käsityksiin siitä, mikä on totta ja mikä valhetta.

Olen vuosikymmenet perustanut elämäni ja tekemiseni yhden vakaumuksen varaan: paras tapa rakentaa yhteiskuntaa niin paikallisesti, kansallisesti kuin kansainvälisestikin on avoin ja rajoittamaton keskustelu, jossa parhaiten perusteltu ehdotus tai vaihtoehto pääsee lopulta vallitsevaksi. Jos aika loppuu kesken, niin äänestetään.

Parhaaksi seuloutuneen vaihtoehdon mukaan sitten edetään. Ihmisten maailma on sopimus, josta neuvotellaan kaiken aikaa. Tämän “parhaan argumentin periaatteen” teki aikoinaan tunnetuksi saksalainen filosofi Jürgen Habermas.

Nyt tämä vakaumukseni näyttää äkkiä sinisilmäiseltä ja naiivilta.

Ketkä pääsevät ääneen?

Olennainen kysymys tammikuussa 2021 on, ketkä ovat yhteisessä keskustelussa mukana.

Totta kai minulle on ollut kaiken aikaa selvää, että parhaat mahdollisuudet osallistua keskusteluun ja puheenaiheiden määrittelemiseen on niillä, joilla on yhteiskunnassa eniten valtaa.

Tyypillisesti eniten valtaa on minun kaltaisillani monin tavoin etuoikeutetuilla, turvattua elämää eläneillä valkoisilla miehillä.

Ei tässäkään ole mitään uutta. Olen yrittänyt tästä etuoikeutetusta asemastani käsin olla mahdollisimman avoin kaikille näkemyksille ja puheenvuoroille, ilmaisipa ne kuka hyvänsä.

Uutta on nyt se kokemus, että kaikista hyvistä tarkoituksistani huolimatta tai juuri niiden takia olenkin ollut raottamassa ovea viholliselle.

Olen eri foorumeilla julistanut aikuisen ikäni, että yhteisen keskustelun pitää olla mahdollisimman inklusiivinen (sisään sulkeva) eikä eksklusiivinen (ulos sulkeva). Olen piipittänyt, että jokaisen mielipiteen takana on jokin yksilöllinen elämänhistoria ja että ikävimpienkin näkemysten esittäjiä pitäisi yrittää kuunnella.

Viime viikolla sain kuulla, että tämä kaunis periaatteeni palvelee vastapuolen tavoitteita. Annan hyvää tarkoittavassa hölmöydessäni näkyvyyttä ja kaikupohjaa viholliselle. Normalisoin pöyristyttäviä näkemyksiä. Natsikorttikin heilahti.

Pitäisikö minun siis luopua syvälle pulttaamastani vakaumuksesta?

Useamman unettoman yön jälkeen olen päätynyt jonkinlaiseen selkeyteen.

Ei!

Demokratian murtamista ei pidä koskaan hyväksyä

Kieltäydyn hyväksymästä sitä, että ryhtyisin luokittelemaan ihmisiä lähtökohtaisesti ystäviin ja vihollisiin. Avoimen keskustelun pitää myös tulevaisuudessa olla yhteiskunnan ja sivilisaation perusta.

Mutta tämä ei tarkoita sitä, että pitäisi hyväksyä näkemykset, jotka tähtäävät joko tieten tahtoen tai ymmärtämättömyydestä demokratian, tasa-arvon ja avoimen yhteiskunnan murtamiseen. Ei missään tapauksessa eikä milloinkaan.

Sitä se sen sijaan tarkoittaa, että meidän etuoikeutettujen on alituisesti pidettävä silmät ja korvat auki erilaisten heikkojen, syrjittyjen ja kaltoin kohdeltujen vähemmistöjen kokemuksille. Ne kokemukset, ne äänet on pidettävä mukana yhteisessä keskustelussa.

Tästä on huolehdittava joka päivä. “Every whisper / Every waking hour”, kuten (REM-yhtyeen) Losing my religion -laulussa sanotaan.

Voisin kuvitella, että tasa-arvon, koulutuksen ja sivistyksen kärkimaassa tälle olisi planeetan parhaat mahdollisuudet.

Ja sen maan nimi on Suomi.

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja yksi MTV Uutisten vakituisista kolumnisteista.


Lue myös:

    Uusimmat

    Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme vaihtamaan tuettuun selaimeen. Lisätietoja