Suomen jatkosodan erikoisuus olivat kaukopartiomiehet. Totutusti kovina pidetyt sissit seikkailivat vihollisen rajojen puolella korkeintaan muutaman päivän – kaukopartiomiehet pysyivät vihollisen puolella jopa yli kuukauden.
Suomen jatkosodassa oli neljä osastoa kaukopartiomiehiä. Ne olivat levittäytyneet Aunuksen Karjalaan, Kannukselle, Lappiin ja Rukajärven suunnalle.
– Kaukopartiomiehet olivat aivan spesiaalimiehiä. Heitä ei kuolemanvaaran takia yleensä koskaan käytetty rintamataisteluissa. He olivat niin erikoisia hermoiltaan ja kunnoltaan, että heitä tarvittiin tiedustelutehtävissä, sotakirjailija Esa Sirén kertoo.
– Kaukopartiomiehiä vietiin myös vesitasolentokoneilla suoraan linjojen taakse ja haettiin sieltä pois. Näin he välttyivät venäläisten takaa-ajolta eivätkä tuhlanneet voimiaan raskaisiin korpimarsseihin.
Hyvät motivaattorit
Kaukopartiomiesten varustusta täydennettiin ilmateitse lähettämällä lentokoneet tiettyyn paikkaan, jossa ne tiputtivat laskuvarjolla muonatorpedon.
– Kaverit odottelivat rauhassa korvessa ruokaa ja ammuksia. Heidän varustuksensa oli parasta, mitä Suomen armeija pystyi tuottamaan. Heillä oli kumisaappaat, housut, takki, aseistus, talvisin parhaat lumipuvut, sukset ja siteet… Jos porukassa oli 30 miestä, niin ainakin 27:llä saattoi olla konepistooli ja vain kolmella tarkkuuskivääri.
Sissimuona oli erinomaista.
– Se oli pussiin pakattua jauhetta, joka kypsyi kuumassa vedessä. Ei sodassa voinut kantaa puolen kilon makkaroita mukana. Muonaan kuuluivat oleellisesti myös rusinat, suklaa ja aito kahvi. Ennen kuin miehet lähtivät reissuun, he saivat syödä sissimuonaa pari päivää hullun lailla tankatakseen itseään.
Muutkin houkuttimet tehtävään olivat varsin hyvät.
– Siinä, missä rintamamiehet saivat kahdesta kolmeen tupakkaa päivässä, kaukopartiomiehet saivat jopa 30, Sirén kertoo.
Onnenonkijat menettivät hermonsa
Runsas palkitseminen houkutteli myös onnenonkijoita.