Jos haluat nähdä revontulia, mene Lappiin mahdollisimman pilvettömänä ajankohtana ja odota pimeää. Siinä yksinkertainen ohje tuoreesta Revontulibongarin käsikirjasta.
Yksi kirjan kolmesta tekijästä, tietokirjailija ja tiedetoimittaja Markus Hotakainen kertoo, että revontulibongauksen suosio on kasvussa. Revontulien määrä sen sijaan vähenee.
– Auringon aktiivisuus on jälleen laskevassa suunnassa. Sehän vaihtelee 11 vuoden sykleissä ja nyt ollaan menossa kohti aktiivisuuden minimiä, jolloin revontulia on keskimäärin vähemmän, Hotakainen sanoo.
Revontulet syntyvät aurinkotuulen varautuneiden hiukkasten osumisesta Maan ilmakehään.
Pakkasta ja pimeää
Hotakaisen mukaan yksi vanhimmista uskomuksista on, että revontulia näkyy vain kovilla pakkasilla. Näinkö on?
– Tässä ei ole syy-seuraus-suhdetta. Lämpötila ei vaikuta revontulien näkymiseen. Mutta silloin kun on kovia pakkasia, on yleensä pilvetöntä ja niitä revontulia näkyy, jos niitä taivaalla on.
Talvi on revontulibongarin kulta-aikaa siksikin, että Lapissa on lähes ympäri vuorokauden pimeää. Mitä pohjoisemmaksi Suomessa menee, sitä suuremmalla todennäköisyydellä revontulia näkyy.
– Kilpisjärvellä kolmena yönä neljästä näkyy revontulia, Oulussa joka neljäs yö ja täällä etelärannikollakin kerran kuussa.
Etelässä pitäisi hakeutua paikkaan jossa on mahdollisimman vähän valosaastetta ja esteetön näkyvyys pohjoiseen horisonttiin. Siellä voi nähdä vaimean vihertävän hohteen.
Värikästä kultaa ei osata hyödyntää
Revontulista ennenkin kirjan tehneen Hotakaisen mukaan meidän pohjoisella taivaallamme on aarre, jota ei ole osattu hyödyntää matkailussa muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta mitenkään.
– Esimerkiksi Yhdysvalloista tehdään paljon revontuliretkiä Islantiin, jossa 90 prosenttia öistä on pilvisiä. Kyllä meilläkin pilviä on, mutta ei läheskään noin paljoa. Tässä olisi vielä paljon tekemistä, että Suomi saataisiin tunnetuksi revontulimaana.
Tietokirjailija muistuttaa, että ihmiskunnasta pari prosenttia asuu alueilla, missä voi nähdä revontulia.
– Se on kyllä aikamoinen vetonaula, jos sitä osattaisiin hyödyntää.
Ääni vai ei?
Hotakaisen, professori Minna Palmrothin ja valokuvaaja Jouni Jussilan yhteistyönä syntyneen käsikirjan idea tuli alun perin Revontulikyttääjät-Facebookryhmän kautta, jossa Minna Palmroth pyrki vastaamaan erilaisiin kysymyksiin revontulista.
Yksi visaisimmista kysymyksistä tai pikemminkin kansanperinteessä liikkuvista uskomuksista liittyy Hotakaisen mukaan revontulien ääniin. Onko niitä vai ei?
– Tieteen kannalta ollaan ehkä käännekohdassa, kun jotkut tutkijat sanovat saaneensa talteen revontulien ääniä ja kehittäneensä hypoteesin siitä, miten äänet syntyvät. Kaikki eivät ole siitä vakuuttuneita, eivätkä teoriat ole tieteellisesti loppuun asti kestäviä, tietokirjailija pohtii.
Ihmiset ovat kautta aikojen kertoneet kuulleensa revontulien ääniä, mutta asiantuntijan mukaan matkassa on muutama taivaalla loistava mutka. Revontulet näkyvät alimmillaankin noin sadassa kilometrissä ja siellä ilmakehän ohuuden vuoksi ääni ei kulje. Matka maahan on myös niin pitkä, että äänet ja tulien leiskunta ei voi olla synkronissa keskenään.
Jalkapalloa mursun kallolla
Tutkijat pohtivat kirjassa myös ihmisten suussa varmoiksi tiedoiksi muuttuneita uskomuksia. Aikoinaan muun muassa ajateltiin että viheltämällä revontulet saa laskeutumaan niin alas, että ne polttavat.
– Grönlannissa uskottiin Inuiittien keskuudessa, että valot syntyvät siitä, että jumalat ja henget pelaavat mursun kallolla jalkapalloa.
Hotakaisen mukana ihminen on koko historiansa ajan ollut utelias, mutta vielä ansiokkaammin on kehitelty selityksiä erilaisille ilmiöille. Selityksiin on tyydytty, pääasia että joku selitys löytyy.
– Suomenkielen sana revontulethan tulee etymologisesti siitä, että tulikettu juoksee hankia pitkin hännän laahatessa maata. Siitä lentää kipunoita taivaalle, jotka aiheuttavat revontulia.
– Selityshän on täysin looginen, jos jättää huomiotta sen, että sillä ei ole mitään tekemistä tieteen ja fysiikan kanssa, tietokirjailija veistelee.