Lapsiasiavaltuutettu kertoo, miten Suomen lastensuojelu eroaa muista maista ja että miten siinä voitaisiin säästää satoja miljoonia. Lisäksi Elina Pekkarinen penää avointa keskustelua lastensuojelun voitontavoittelusta.
Lapsiasiavaltuutetun tehtävä on edistää lapsen edun ja oikeuksien toteutumista Suomessa ja arvioida niiden toteutumista yhteiskunnassa, perustana YK:n lapsen oikeuksien sopimus. Yksi tärkeä osa-alue tässä on lastensuojelu, ja siinä Suomi poikkeaa valtuutetun mukaan muista Euroopan maista.
Pekkarinen taustoittaa aihetta sisällissodasta saakka.
– Lastensuojelun ostopalvelut ovat olleet maan tapa kymmeniä vuosia ja laitosvaltaisuus jopa siitä asti, kun institutionaalinen lastensuojelu 1900-luvun alussa alkoi muotoutua. Yksi suuri tekijä siinä oli kansalaissota, jolloin häviäjän puolella oli paljon orpoja tai vanhempansa vankeuden vuoksi menettäneitä lapsia.
Pekkarisen mukaan näitä lapsia haluttiin ensin sijoittaa perheisiin, mutta se aiheutti suuret mielenosoitukset esimerkiksi Tampereella. Se johti siihen, että kunnat ja yhdistykset alkoivat perustaa lastenkoteja. Siitä asti suomalainen lastensuojelu on ollut laitosvaltainen.
– Muualla Länsi-Euroopassa ja Pohjoismaissa lapsia on huomattavasti useammin sijoitettu perheisiin ja de-institutionalisointi on ihan eri tasolla kuin meillä.
Yrittäjyys kunniaan
Hypätään sisällissodasta nykyajan kriiseihin ja lama-aikaan, jolloin Suomesta tuli Euroopan unionin jäsen. Pekkarisen mukaan Suomi otti vakavasti EU:n kilpailutuslainsäädännön.
– Sekä vanhus-, vammais- että lastensuojelu avattiin yksityisille yrityksille ja myös yhdistysten tarjoamia palveluja alettiin yhtiöittää. 1990-luvun lama aiheutti sen, että maaseudulla oli paljon lastenkodeiksi ja perhekodeiksi soveltuvia rakennuksia sekä työttömiä ihmisiä. Samalla oli paljon tukea tarvitsevia lapsia.
Kysyntä ja tarjonta kohtasivat ja lasten sijoitusmäärät alkoivat nousta. Monikansalliset yritykset ja isot suomalaiset terveysalan yritykset tulivat kentälle 2010-luvulla ja alkoivat ostaa pieniä toimijoita itselleen.
Pekkarisen mukaan yksityinen yritys ei välttämättä ole yhtään huonompi tekijä kuin julkinen toimija – joskus jopa parempi.
– Palvelua osataan skaalata, tilat rakentaa tehokkaasti, kalusteet ja ateriapalvelut kilpailuttaa ja niin edelleen. Työntekijöitä kierrätetään tehokkaasti toimipaikasta toiseen, osataan hyödyntää digitaalisia apuvälineitä toiminnan tehokkuuden seurannassa, pystytään tekemään omia selvityksiä ja seuraamaan toiminnan vaikuttavuutta. Yksityisten tuottamat palvelut ovatkin usein julkisia palveluja edullisempia, Pekkarinen näkee.
Voittoa tavoittelevan palvelun pitäisi tehdä itsensä tarpeettomaksi
Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen. Ongelmia on. Pekkarinen toivoisi yhteiskunnallisen keskustelun avaamista kilpailun ja voitontavoittelun roolista sote-sektorilla.
– Itse näen ongelmalliseksi sen, että yrityksen tehtävä on aina tuottaa osakkailleen voittoa. Voiton tekeminen työvoimaintensiivisellä alalla ei ole helppoa, etenkään, jos hoidettavat ovat vaativia ja maksajat maksukyvyttömiä.
– Olisi hyvä löytää jokin pitkäkestoinen sopu siitä, millaisella logiikalla yksityinen, julkinen ja kolmas sektori näillä kentillä toimivat, lapsiasiavaltuutettu jatkaa.
Yritysten oli aiemmin paljon helpompi tehdä sopimuksia, kun osapuolina oli lähes 300 kuntaa ja kuntayhtymää. 22 hyvinvointialueen kanssa hinnoista neuvottelu onkin hankalampaa ja vastassa huomattavasti enemmän hankintaosaamista.
– Toinen voitontavoitteluun liittyvä ongelma on, että lastensuojelun tehtävä on tehdä itsensä tarpeettomaksi. Harva yritys taipuu tällaiseen logiikkaan, päinvastoin, asiakkaastahan pitäisi pitää kiinni.
Sosiaali- ja terveyssektorin aiheisiin erikoistunut toimittaja Joonas Lepistö avaa yhteiskunnan ajankohtaisia teemoja. Asiantuntijoiden ja kansalaisten kokemusten kautta Lepistö kertoo, missä tilassa Suomen sosiaali- ja terveyspalvelut ovat.
Hyvinvointialueen vai lapsen etu?
Lisäksi on aina kysyttävä, kuka on yrityksen asiakas.
– Onko se hyvinvointialue vai lapsi? Tuotetaanko siis halvalla vai lapsen tarpeen mukaan? Tämä kysymys nousee keskeiseksi silloin, kun lapsi tarvitsisi enemmän kuin sopimuksessa on sovittu tai lain minimi vaatii.
Pekkarinen ottaa esimerkin Heikki Hiilamon lausunnosta lastensuojelun sijaishuollon paisuvia kuluista eduskuntakertomuksessa vuonna 2022.
”Suomesta on vaikea löytää yhtään pahoinvointia kuvaavaa indikaattoria, joka olisi kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten määrän tavoin kohonnut yhtä johdonmukaisesti ja yhtä pitkän ajan talouslamoista ja nousukausista, globalisaatiosta ja digitalisaatiosta, tutkimuksesta ja kehittämistyöstä huolimatta.”
Lapsiasiavaltuutettu pitää Hiilamon huomiota oivallisena.
–Jotain kummallistahan tässä on.
Tarjonta luo kysyntää, sanoo Pekkarinen.
– Kun lasten ongelmat luvataan ratkoa tehokkaasti ja hätä on suuri, ei ehkä uskalleta turvautua edullisempiin avohuollon tukitoimiin tai kevyempään sijaishuoltoon, kuten perhehoitoon. Ja näinhän se on, että kun järjestelmä rakentuu jonkun tietyn logiikan mukaiseksi, se muokkaa koulutusrakenteita, palvelurakenteita, hankintaosaamista, ihmisten odotuksia ja niin edelleen.
Kehitykseen Pekkarisen mielestä vaikuttaa muun muassa sosiaalityöntekijöiden erikoistuminen sijaishuoltoon sen sijaan, että he tarjoaisivat asiakkailleen kaikkea mahdollista tukea ja avohuollon tukitoimien lopahtaminen.
– Myös huoltajat saattavat edelleen preferoida lastenkoteja, ehkä koetaan, että riski lapsen ”menettämisestä” toiseen perheeseen on tällöin pienempi. Ja se hätä on suuri. Kaikki haluavat, että lapsi on turvassa – sijoitettavista lapsistahan valtaosa on teini-ikäisiä ja usein vaaraksi itselleen ja muille.
Sijaishuolto on alkanut toimia
Hyvinvointialueiden jämäkämpi hankintalogiikka alkaa nyt näkyä sijaishuollon kentällä.
– Lapsia ei enää sijoiteta niin herkästi, ja jos sijoitetaan, ei välttämättä vaativaan sijaishuoltoon, vaan edullisempaan perustason sijaishuoltoon tai perhehoitoon.
Pekkarinen pitää itselleen aivan vieraana ajatuksena, että yritykset nostaisivat hintojaan siksi, että kysyntä hiipuu.
– Näin he voivat alussa toimiakin, mutta kyllä se vähentää kysyntää entisestään ja lopulta on pakko alkaa sulkea yksiköitä ja pudottaa hintoja.
Pekkarinen huomauttaa, että jos Suomi haluaa pitää lastensuojelun sijaishuollon avoimena markkinoille, täytyy sen antaa noudattaa markkinoiden logiikkaa: kun kysyntä kasvaa, hinnat nousevat – kun kysyntä hiipuu, hinnat laskevat. Lopulta löytyy tasapaino.
Ja lopuksi toive.
– Toivon sitä, että päästäisiin sellaiseen tilanteeseen, jossa lapset saisivat oikea-aikaisesti riittävän intensiivistä ja heidän tarpeisiinsa räätälöityä avohuollon tukea sekä tarvitsemaansa hoitoa, esimerkiksi psykiatriasta tai päihdehuollosta. Tässä tilanteessa lapsi sijoitettaisiin sijaishuoltoon viimesijaisena keinona ja mahdollisimman vähäksi aikaa.
– Näin laadukasta ja kohtuuhintaista sijaishuoltoa löytyisi nykyistä enemmän sitä tarvitseville. Samalla voisimme säästää satoja miljoonia euroja, Pekkarinen uskoo.