Minna, 40, ei ollut nähnyt biologista isäänsä sitten teini-iän, mutta meni tämän kuolinvuoteelle: "Minä tiedän, kaikki on hyvin" – isä reagoi koskettavalla tavalla

Tänä syksynä hänet valtasi tunne, että biologinen isä pitäisi etsiä. Tai ainakin ottaa yhteyttä biologisiin sukulaisiin.

Hän löysi Facebookista ihmisen, jonka sukunimi ja paikkakunta täsmäsivät. Kirjoitti tälle ja sai vastauksen. Pian biologisen isän veli soitti.

Isä oli joutunut saattohoitoon ja olisi mukava, jos Minna pääsisi katsomaan tätä.

– Päätin, että lähden. Äitinikin sanoi, että katuisin varmasti, jos en menisi.

– Suurimpana syynä oli inhimillisyys: yritin asettua isän tilanteeseen ja kuvitella, miltä minusta tuntuisi. Kyllä minä haluaisin, että luokseni tultaisiin, vaikken tunteitani olisi osannut näyttää. Tai vaikkei niitä edes olisi ollut.

Minna korostaa, että on elänyt onnellisen ja turvallisen lapsuuden adoptioperheessään ja pitää heitä perheenään; adoptioisäänsä isänään ja adoptioäitiään äitinään.

Jutussa käytetään kuitenkin tekstin luettavuuden vuoksi Minnan biologisesta isästä välillä pelkkää nimitystä isä.

"Täällä olisi Minna"

”Täällä olisi Minna odottamassa”. Näin luki kirjeessä, joka tuli keväällä 1979 Pelastakaa Lapset ry:ltä Maijalle ja hänen miehelleen. Pariskunta oli päättänyt adoptoida toisen lapsen, koska esikoisen jälkeen uutta biologista lasta ei alkanut kuulua.

Adoptio oli Maijalle helppo päätös, sillä hänet on aikanaan itsekin adoptoitu omalle tädilleen.

– Minulla on sellainen ajatus, että kaikki perheen lapset eivät välttämättä tule sen saman äidin vatsasta.

Minna on aina tiennyt olevansa adoptoitu, sillä hänen äidilleen oli tärkeää, ettei adoptiota kerrota vasta aikuisena, "anneta lahjaksi, kun lapsi täyttää 18". 

– Itsekin olen tiennyt omasta adoptiostani niin kauan, kun minulla on yleensä ymmärrystä ollut. Että en ole tämän naisen vatsassa asunut, vaikka häntä äidiksi kutsunkin, Maija-äiti kertoo.

Palava tarve selvittää juuret

Minnalle tuli äitinsä sanojen mukaan ”palava halu” selvittää biologisia vanhempiaan nuorena, 15-vuotiaana. Maija myöntää sydämensä olleen kuin kouran puristuksessa, kun hän tiesi lapsensa etsivän biologisia vanhempiaan: Mitä jos?

– Mutta pääsin siitä pelosta yli.

Äiti Maija rohkaisi lastaan myös tänä syksynä menemään biologisen isänsä saattohoitoon.

– Sanoin, että mene. Kadut, jos et nyt mene, se olisi inhimillinen teko vierailla hänen luonaan.

Ja inhimillistä se oli, kovin tunteellistakin. Se myllersi tunteita enemmän kuin Minna olisi uskaltanut odottaa.

Vahvasta oli tullut hauras

Muutama viikko sitten, tämän vuoden lokakuussa, bussi vei Minnan toiseen kaupunkiin kohti isän saattohoitopaikkaa. Linja-autoasemalla olivat vastassa isän veli ja sisko.

Saattohoitohuoneessa isä makasi sängyllä. Pöydällä oli kaksi henkilökohtaista tavaraa: kuva isän omasta äidistä ja kuvakollaasi Minnasta pienenä.

Minna muisti biologisen isänsä fyysisesti vahvana, isona miehenä. Nyt sängyllä makasi hauras, makaamisen vanhentama mies.

– Luuta ja nahkaa, ihan kuin oravanpoikanen.

Minna on sairaanhoitoalalla töissä, joten hän alkoi toimia kuten töissä: tarkasti, onko isällä makuuhaavoja, onko iho hyvä, onko varpaankynnet leikattu.

Huusi viimeisillä voimillaan

Paikalla ollut isän sisko otti veljeään kädestä ja sanoi nimensä. Sitten Minna otti isäänsä kädestä. Isän silmät lävähtivät suuriksi lautasiksi. Hän käänsi päänsä äkkiä pois, katsoi veljeään.

– Ilmeitä hänellä ei enää oikein ollut, mutta ajattelen hänen hätääntyneen. Niin vahva reaktio se oli, Minna kertoo.

Minna kiersi sängyn toiselle puolelle ja otti uudelleen isäänsä kädestä. Toisti nimensä ja pyysi isää puristamaan, mikäli tiesi, kuka Minna oli. Isä puristi.

Lähdön hetkellä Minna otti isää vielä kerran kädestä ja sanoi, että olisi lähdön hetki. Isä puristi Minnan kättä kaikella jäljellä olevalla voimallaan ja huusi, lähes kiljui.

Siihen mennessä hän oli ainoastaan yskinyt.

– Hän yritti selvästi puhua, mutta sai vain huudettua. Minä sanoin: Tiedätkö, ei ole mitään hätää, ei tarvitse yrittää sanoa mitään. Minä tiedän. Kaikki on hyvin.

Minna vieraili isänsä luona lauantaina. Seuraavana maanantaina isä kuoli. 

Veli: Ensimmäistä kertaa tuntui, että hän oli läsnä

Paikalla ollut isän veli Pekka kertoo, että oli vieraillut siskonsa kanssa saattohoitopaikassa useita kertoja, mutta käynti Minnan kanssa oli aivan erilainen.

– Joka kerta oli kelju olo, kun lähdin Puten luota. Mutta kun Minna oli mukana, tuntui ensimmäistä kertaa, että olimme porukalla koolla. Että Putte oli läsnä. Siitä jäi hyvä olo.

Veli kertoo Puten puhuneen Minnasta usein. Minna ei puolestaan koskaan tiennyt, oliko hän isälleen ollenkaan merkittävä.

Sairaalassa, nähdessään isänsä viimeistä kertaa, hän ymmärsi, että hän oli ollut tärkeä. Se korjasi puuttuvan palasen.

Tarve vastauksille katosi

Ennen Minna oli nimittäin pohtinut sitä, että hänellä oli elämässään tyhjiö ensimmäisen vuoden kohdalla. Kun muut ihmiset kuulivat vanhemmiltaan tarinoita synnytyksestä, ensimmäisistä askelista tai sanoista, hänen elämänsä alkoi muistoissa aivan toisin.

– Minun synnytyskertomukseni on se, että saavuin perheeseeni ja isoveljeni työnsi minua ylpeänä kotitiellä rattaissa.

Nyt biologisen isän näkemisen jälkeen tarve kuulla tarinoita ensimmäisestä vuodesta poistui. Biologiseen äitiinsä Minna on silloin tällöin ollut yhteydessä.

Minna puhuu lämpimästi oikeasta perheestään, eli adoptioperheestään – äidistään, isästään ja veljestään. On kiitollinen rakkaudesta, tuesta ja hyväksynnästä, mitä on heiltä saanut. 

Nyt biologisen isän tapaamisen jälkeen häntä ei mietitytä edes elämän ensimmäinen vuosi. 

– Tarve saada vastauksia siitä, mitä tehtiin ja miksi, katosi tapaamisen jälkeen.