Arjessa erilaiset kirjoittamattomat suhdesäännöt elävät vahvana, mutta miksi meitä kiinnostaa niin paljon analysoida muiden valintoja? Aune Karhumäki kirjoitti yhdessä Paula Tiessalon kanssa Parisuhdepäivitys-kirjan, jossa pohditaan suhdenormeja.
Usein parisuhteista puhuttaessa korostetaan rakkaudellista kompromissia, jopa omista tarpeista luopumista. Kaiken se kestää, sanotaan. Mutta miten rakastetaan oikein? Miksi muiden valinnat saattavat tuntua suoranaisesti vääriltä?
Miltä rakkauden "kuuluu" näyttää?
Parisuhteiden olemassaoloa säätelevät monet sosiaaliset normit siitä, miltä rakkauden ja suhteiden "kuuluu" näyttää. Tavoittelemisen arvoinen suhde esitetään yleensä monogamisena kahden ihmisen kauppana, jossa aidosti rakastunut ei esimerkiksi koskaan ihastu muihin. Rakastuminen johtaa lopulta avioliiton satamaan, minkä jälkeen liittoa täydentävät lapset.
– Normit välittyvät meille suoranaisina sääntöinä, ohjeina, kieltoina ja kehotuksina sekä myös hienovaraisemmin, esimerkiksi paheksunnan ja hyväksynnän välityksellä, kehopsykoterapeutti Aune Karhumäki kuvaa.
Karhumäki kirjoitti yhdessä Paula Tiessalon kanssa Parisuhdepäivitys-kirjan, jossa pohditaan merkityksellisten suhteiden normeja. Muodostaako parisuhteen aina pari, siis kaksi ihmistä, vai voisiko rakkauksia olla monia yhtä aikaa? Jos parisuhteen normeja ei olisi rajattu niin tiukasti, voisiko useampi avioliitto kestää pidempään?
Kirjaa varten tehtiin sähköinen kysely ja kahdeksan haastattelua. Nettikyselyyn vastasi 129 ihmistä. Nuorin vastaaja oli 17-vuotias ja vanhin 64-vuotias.
"Jokaisen yhteisön ja kypsän yksilön vastuulla on arvioida normeja"
Elämässä toki tarvitaan myös normeja. Ne kertovat ihmiselle, miten tietyssä tilanteessa tai paikassa toimitaan. Normeihin voimme tukeutua esimerkiksi hautajaisissa, tavatessamme uuden ihmisen tai työpaikalla.
– Jos mitään normeja tai sosiaalisia sääntöjä ei olisi, sosiaalinen elämä olisi ehkä sekä värikästä ja yllättävää, mutta myös hyvin epävarmaa tai epämääräistä. Ajattelen myös, että jokaisen yhteisön ja kypsän yksilön vastuulla on arvioida normeja. Niitä ei ylläpidetä niiden itsensä vuoksi, vaan sosiaalisen elämämme helpottamiseksi, Karhumäki sanoo.
Vaikka asia olisi siis aina tehty tietyllä tavalla, se voi silti muuttua.
– Toivoisinkin, että suhdenormit kasvaisivat ja kehittyisivät ihmisen ja yhteisön kannalta eettisempään ja vastuullisempaan suuntaan.
Perhettä ajatellessaan moni näkee mielessään automaattisesti ydinperheen
Jos joku toimii eri tavalla, hän on parhaimmillaan rohkean erilainen, pahimmillaan outo tai jopa vaaralliseksi koettu. Kun esimerkiksi kolme aikuista on tasapainoisessa, rakastavassa suhteessa keskenään, tämä saatetaan kokea uhkana muille, "tavallisina" ja siten oikeanlaisina pidetyille suhteille.
Normit säätelevät käyttäytymistä: opimme vanhemmiltamme ja läheisiltämme, miten ihmissuhteissa niin sanotusti kuuluu toimia. Perhettä ajatellessaan moni näkee mielessään automaattisesti niin sanotun ydinperheen: isän, äidin ja lapsia.
– Se on kulttuuripiirimme alueella tavallisin perheisyyden muoto, joka tunnistetaan ja jota myös vahvistetaan erilaisissa kulttuurisissa, sosiaalisissa ja institutionaalisissa yhteyksissä, Karhumäki kuvailee.
Elokuvissa poika siis saa tytön ja rakkaus roihahtaa. Lehtijutut, kirjat ja lööpit toistavat perinteisten parisuhteiden tarinaa, vaikka muunlaiset ratkaisut eivät ole niin harvinaisia kuin voisi olettaa.
– Ei-perinteiset tarinat ovat yhä vähemmistössä, vaikka samaan aikaan, jos katsotaan esimerkiksi tilastoja ihmisten suhteiden moninaisuudesta tai seksuaalisuudesta, ei se olisi kovinkaan pieni osuus, joka osuisi tällaiseen ei-normatiiviseen genreen, Karhumäki kuvailee.
Vuoden 2018 lopussa yhteensä noin 6900 suomalaista eli joko avioliitossa tai rekisteröidyssä parisuhteessa samaa sukupuolta olevan puolisonsa kanssa, kertoo Tilastokeskus. Lähes 40 prosenttia naisparien avioliitoista tai rekisteröidyistä parisuhteista oli lapsiperheitä. Osuus vastaa lapsiperheiden osuutta kaikista perheistä keskimäärin.
Suomessa lapsella voi olla korkeintaan kaksi juridista vanhempaa. Osa perheistä jääkin tilastojen ulkopuolelle.
"Monikaan ei kertonut kokeneensa teini-iässä vapautta olla oma itsensä"
Parisuhdepäivitys-kirjan kyselyyn vastanneet ihmiset kertoivat, että perheet luovat lapselleen normeja jopa tietämättään. Jo teini-iässä moni moninaisuuttaan ilmentävä nuori on saattanut kokea olleensa jollain tavalla vääränlainen.
– Teini-iässä sekä haastetaan että määritellään rajoja sille, mikä on soveliasta. Usein samalla vahvistetaan varsin vakiintuneita asetelmia esimerkiksi siitä, minkä sukupuolen edustaja saa olla seksuaalisesti aktiivinen ilman paheksuntaa, Karhumäki kuvailee.
Näennäisesti suvaitsevuus ja moninaisuus elävät esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Silti arjessa erilaiset kirjoittamattomat säännöt elävät vahvana.
– Monikaan ei kertonut kokeneensa teini-iässä vapautta olla oma itsensä, Karhumäki sanoo.
Esimerkiksi perheissä tuotetaan sääntöjä sille, mikä on sopivaa ja mikä ei. Nuorelle saatetaan siis esimerkiksi jakaa ohjeita siitä, millaiset persoonallisuuden piirteet tai ominaisuudet "sopivat tytöille tai pojille". Vaikka kukaan ei varsinaisesti listaa yhteiskunnan odotuksia mihinkään, vaan ne elävät arkisessa puheessa ja siirtyvät siten sukupolvelta toiselle: poika on potra ja reipas, tyttö kiltti ja nätti.
"Kannattaa tarkastella omia oletuksiaan ja normejaan"
Jos kysyisimme, voiko lapsi saada kasvaessaan liikaa lempeää rakkautta ja tukea, moni vastaisi epäröimättä "ei". Silti ajatus siitä, että lapsella olisi vaikkapa kolme yhdessä asuvaa vanhempaa, nähdään yleensä kummallisena.
Kirjassaan Tiessalo ja Karhumäki toteavat, ettei rakkaus vähene rakastamalla: se ei ole kakku, joka pienenee, kunnes kaikki on syöty.
Jos esimerkiksi huomaa olevansa huolissaan siitä, ettei tuttavan lapsella ole isähahmoa vaan kaksi äitiä, kannattaa omia oletuksiaan tarkastella kriittisesti.
– Kun perheiden moninaisuus on tätä päivää, pohtisin, mistä tällainen huoli nousee? Onko syytä huoleen, pitääkö ylipäätään olla huolissaan? Jos huolenaihe ei ole perusteltu, eli lapsi on rakastavassa ja turvallisessa perhepiirissä, silloinhan huoli lapsesta ei ole aiheellinen. Silloin kannatta tarkastella omia oletuksiaan ja normejaan, Karhumäki sanoo.
Miksi meitä kiinnostaa analysoida muiden valintoja?
Sen, kuinka montaa ihmistä pysty romanttisessa mielessä oikeasti rakastamaan, tietää vain rakastunut ihminen itse. Suurimmalla osalla ihmisistä on kuitenkin mielipide aiheesta, vaikka varsinaista kokemusta ei olisikaan. Miksi meitä kiinnostaa niin paljon analysoida muiden valintoja? Emmekö voisi jokainen niin sanotusti vain elää omia elämiämme?
– En tiedä. Sen kun tietäisi, Karhumäki sanoo.
– Toisaalta olemme sosiaalisia olentoja ja lajimme tyypillinen käyttäytyminen ja suoranainen hengissä selviytyminen nojaa siihen, että olemme monin eri tavoin toinen toisistamme huolta pitäviä ja sitä kautta myös toisistamme kiinnostuneita. Myös toistemme suhdevalinnoista.
Miksi uskomme tarinaan "ikuisesta rakkaudesta"?
Vaikka puolet avioliitoista päättyy eroon, moni haaveilee Sen Oikean löytämisestä. Uskomme tarinaan elämänmittaisesta rakkaudesta, vaikka on mahdollista, ettei tunne kestä sinne asti.
Suomessa avioliitoista noin 40 prosenttia päätyy eroon, ja noin joka kolmas on pettänyt kumppaniaan.
– Uskomme elämänmittaiseen rakkauteen siksi, että harva meistä rakastuessaan laskeskelee todennäköisyyksiä eroamiselle. Rakkauden vuoksi. Iso osa liitoista myöskään ei pääty eroon, Karhumäki muistuttaa.
Rakkautta on toki ollut aina, mutta ajatus rakkaudesta avioliiton perustekijänä syntyi itse asiassa vasta 1800-luvulla; sitä ennen naimisiin mentiin järkisyistä, esimerkiksi taloudellisen tai sosiaalisen hyödyn vuoksi.
Perhe-sanasta tulee monille mieleen miehen ja naisen yksikkö, johon sitten syntyy lapsi. Kahden henkilön suhteessa, monosuhteessa, parisuhdetta tulee suojata esimerkiksi ulkoisilta houkutuksilta. Muista ei saa viehättyä eikä mielellään fantasioidakaan.
Ajatus siitä, että oma kumppani haluaisikin avoimen suhteen tai monia kumppaneita, on vieras ja tuntuu ahdistavalta.
– Jos parisuhde on alkanut monosuhteena, on aika ymmärrettävää, että esimerkiksi suhteen avaamistoiveet tuntuvat uhkaavilta ja saattavat myös todellisuudessa uhata suhdetta. Etenkin, jos molemmat osapuolet eivät koe tarvetta useampiin kumppaneihin, Karhumäki sanoo.
– Ihmiset, jotka kokevat olevansa monisuhteisia, yleensä tosin tietävät sen ennen suhteeseen ryhtymistä. Moni tuo tänä päivänä sen suhteen alussa jo esiin.
"Kompromissit, jotka eivät tunnu omalta, eivät missään tilanteessa ole ihanteellisia"
Perinteisesti on ajateltu, että muille flirttailu tai vastaavasti mustasukkaisuus ovat parisuhteelle uhkia. Karhumäen mukaan mustasukkaisuuden ilmetessä voi olla kyse esimerkiksi siitä, että suhteen rajojen sopiminen on jäänyt epämääräiseksi.
– Tai sitten suhteen osapuolet eivät pidä kiinni yhteisistä sopimuksista. Tällöin epätietoisuus ja epävarmuus voivat ilmetä monin eri tavoin. Flirttailun ei tarvitse automaattisesti olla osa suhdekulttuuria. Jokainen toivon mukaan oppisi sopimaan suhteen rajat ja vapaudet kumppaniensa kanssa, Karhumäki kuvaa.
Kenenkään ei tietenkään tarvitse tehdä mitään, mikä ei tunnu hyvältä. Jos toiveistaan ei kerro suoraan, voi joutua joustamaan tavalla, joka ei tunnu omalta.
– Kompromissit, jotka eivät tunnu omalta, eivät missään tilanteessa ole ihanteellisia. Jos suhderatkaisut eivät tunnu hyviltä tai vapaaehtoisilta, ne eivät pidemmän päälle ole kauhean kestäviä tai toimivia.
LUE MYÖS: Vuosi sitten ikisinkku Tanja, 40, oli jo luovuttanut rakkauden suhteen – on nyt naimisissa ja pienen vauvan äiti: "Ei kannata antaa periksi"
Lue lisää lifestyle-aiheista!
Osittainen lähde: Paula Tiessalo ja Aune Karhumäki: Parisuhdepäivitys (Atena, 2020), Tilastokeskus