ADHD-diagnoosien määrä on lisääntynyt. Uutisaamussa pohdittiin, mistä ilmiö johtuu ja missä menee raja elintavoista sekä -ympäristöstä johtuvien keskittymisvaikeuksien ja synnynnäisen neuropsykiatrisen häiriön välillä.
ADHD on synnynnäinen aktiivisuuden ja tarkkaavaisuuden häiriö, jota diagnosoidaan nykyään paljon enemmän kuin muutama vuosikymmen sitten. Syitä ilmiölle on etsitty niin suorituskeskeisestä yhteiskunnasta, univajeesta, oirekirjon paremmasta tunnistamisesta kuin diagnoosin "trendikkyydestäkin".
Psykiatrian erikoislääkäri Mika Määttä Terveystalosta uskoo, että ADHD:n kohdalla tapahtuu sekä yli- että alidiagnosointia.
Yhden tapaamisen perusteella ADHD:tä harvemmin pystyy toteamaan, vaikka näinkin Määtän mukaan tapahtuu. Etenkin nuorilla potilailla oireilua tulisi seurata pidempään. Aikuisten kohdalla on sen sijaan nähtävissä viitteitä alidiagnostiikasta, sillä peruskorvattavia lääkkeitä käyttää ADHD:n arvioituun esiintyvyyteen nähden pieni määrä henkilöitä.
– Siellä on varmaan ihmisiä, jotka kärsivät asiasta, mutta eivät ole hakeutuneet hoidon piiriin, Määttä sanoo.
Lue myös: Kolme merkkiä lapsen ADHD:stä – näin ydinoireet voivat ilmetä
Diagnostiset termit ujuttautuivat arkikieleen
Hektinen elämä yhdessä univajeen ja jatkuvasti hälyttävien laitteiden kanssa on kuitenkin omiaan nakertamaan keskittymiskykyä aiheuttaen ADHD:n kaltaisia oireita, vaikkei ihminen olisi kärsinyt niistä aiemmin.
Sen sijaan, että "normaalista" poikkeavien yksilöiden tulisi sopeutua ympäristöön, voisi ympäristö myös sopeutua yksilöihin. Määttä nimeää huolestuttavaa kehityskulkua jarruttaviksi toimenpiteiksi työtaakan keventämisen, riittävän vapaa-ajan mahdollistamisen sekä unesta ja liikunnasta huolehtimisen. Lisäksi "normaalin" käsitettä tulisi laajentaa.
Erilaisuus on rikkautta, mutta ajan kuvaan kuuluu käyttää psykiatrisia ilmaisuja osana arjen kielenkäyttöä.
– Meidän yhteiskunnassamme ja kulttuurissamme on vahva taipumus tehdä itseämme ja toisiamme ymmärrettäväksi diagnostisen terminologian kautta, ADHD-tutkija Juho Honkasilta Helsingin yliopistosta sanoo.
Lue myös: Teetkö töitä vapaa-ajallakin? Moni käy joka päivä ylikierroksilla, vaikkei tajua sitä – varo tätä "aivovaaraa"
Jotkut saattavat ilman diagnoosiakin sanoa olevansa "ADHD". Tämä voi juurtaa juurensa sosiaaliseen ja perinteiseen mediaan, jotka Honkasillan mukaan ruokkivat ja altistavat yksilökeskeiselle ajattelulle.
– Aletaan miettiä, olisiko minullakin ADHD, että tämä resonoi mun kokemusmaailman kautta ja tehdään itsediagnosointia, Honkasilta sanoo.
Termin löyhä käyttö ei ole ongelmatonta. Se voi johtaa siihen, ettei ihmisen kokemia haasteita oteta todesta ja toisaalta sysätä kouluympäristöön, työelämään ja asenteisiin liittyviä rakenteellisia ongelmia yksilön vastuulle.
Videolla Määttä ja Honkasilta kertovat, missä menee tavanomaisten keskittymisvaikeuksien ja ADHD:n raja. Juttu jatkuu videon alla.
1:56
ADHD-diagnoosit tulisi tehdä huolellisesti
ADHD:n tunnistaminen ja hoito on tärkeää, sillä oireyhtymä lisää mieliala-, käytös-, syömis- ja päihdehäiriöiden riskiä.
Tällä hetkellä ADHD:stä kärsivä tarvitsee diagnoosin saadakseen tarvitsemaansa tukea yhteiskunnalta. Kyseessä on kuitenkin loppuelämän diagnoosi, joka voi vaikuttaa kielteisesti identiteettiin tai antaa tunteen siitä, ettei ole vastuussa tekemisistään.
Diagnooseja ei pitäisi tehdä hätiköidysti tai turhan löyhin perustein vaan sitä ennen kannattaisi Määtän mukaan pysähtyä pohtimaan, mihin luokittelua tarvitaan vai tarvitaanko alkuunkaan.
Taakka vai supervoima? Linda Manuella ja Liisa Edith kertoivat Uutisaamussa, miten ADHD vaikuttaa elämään.
7:05