Suomikauhun kuningattareksi tituleeratulla Mia Vänskällä on vain vähän vastustajia kauhun kentällä. – Koska Suomessa ei ole kirjoitettu paljon kauhua, on vaikea ajatella, että naapurin Marjukka alkaa nähdä aaveita, Vänskä kuvaa suomalaisten mielenmaisemaa.
Wikipedia, luokka "Suomalaiset kauhukirjailijat". Yhteensä kahdeksan nimeä. Joukossa yksi nainen, 1980-luvulla kirjoittanut Tuula Pelttari.
Mia Vänskä ei löydy listalta, vaikka häntä on tituleerattu suomalaisen kauhun kuningattareksi. Titteli voisi olla hyvin imarteleva, jos naiskauhukirjailijoita olisi muitakin. Naisia ei juurikaan näy kauhun kentällä.
– Suomessa ei ylipäätään ole juurikaan peruskauhua kirjoittavia kirjailijoita. En tiedä, mistä se johtuu. Onhan naisissa dekkaristeja ja trillereiden kirjoittajia, Vänskä pohtii.
Vänskä ei ollut edes ajatellut olevansa erityinen, ennen kuin häntä alettiin ensimmäisen kirjan ilmestymisen jälkeen ihmetellä. Häntä, naiskauhukirjailijaa.
– Piti alkaa miettiä, että niin, mitä ihmeellistä tässä nyt on. Henkilökohtaisesti en ole koskaan pitänyt sitä outona, koska olen itse lapsesta asti rakastanut kauhua ja mulla on paljon naispuolisia ystäviä, jotka lukevat kauhukirjoja.
"Sitä lukiessani pelkäsin"
"(Barry kuoli) Ajatukseen ei liittynyt kauhua, kun se saavutti Danin. Eikä rahtuakaan myötätuntoa vaan pelkkää mielihyvää."
Stephen King – Tohtori Uni
Vänskä on valmistunut Tampereen yliopistosta ja työskentelee IT-alalla. Hän on julkaissut kolme kauhukirjaa: Saattaja, Musta kuu ja uusimpana Valkoinen aura.
– Yritän lukea nykyään aika paljon kaikenlaista. Tietenkin luen paljon kauhua ja ylipäätään trillereitä, koska haluan tietää, mitä omassa kentässä tapahtuu. Vaikka omat kirjani ovat aika vahvasti olleet juonivetoisia, tykkään myös vahvasti henkilölähtöisistä tarinoista, joissa on trillerijuoni.
Lapsuudestaan asti runsaasti lukenut Vänskä on perehtynyt esimerkiksi kauhun kuninkaaksi tituleeratun Stephen Kingin tuotantoon. Suosikkiteos Kingiltä on vuonna 1983 julkaistu Uinu, Uinu Lemmikkini. Toinen vaikutuksen tehnyt Kingin teos on Painajainen vuodelta 1975.
– Sitä lukiessani pelkäsin ihan älyttömästi. Se on jäänyt mieleen. Kokonaisuutena ajatellen Uinu, Uinu Lemmikkini on suosikkikirja.
Jos Vänskä saisi valita, hän olisi itse halunnut kirjoittaa Shirley Jacksonin teoksen We have always lived in the castle, jota ei ole suomennettu.
– Ihailen suunnattomasti Jacksonin kykyä kirjoittaa. Tekstissä ei välttämättä ole säikyttely- tai kauhujuttuja, jotka nostavat pulssia, mutta siinä on koko ajan hyvin vahva tunnelma. Koko ajan selkäpiissään pohtii, että mitä on tulossa.
Onko suomalaisilla asenneongelma?
"Mitään ei kuulunut. Mitään ei näkynyt. Kaikki oli kuten tavallisesti. Mullassa ei näkynyt pullistumaa, ei – niin, hän oli ajatellut sitä – kättä joka olisi ojentunut hapuillen ylöspäin."
John Ajvide Lindqvist – Kuinka kuolleita käsitellään
Ruotsalainen John Ajvide Lindqvist valloitti myös suomalaiset romaaneillaan Kuinka kuolleita käsitellään ja Ystävät hämärän jälkeen. Salkkarit-kauhuelokuva Painajainen merellä sen sijaan aiheutti arvostelijoissa lähinnä hihittelyä.
Naapurimaan kauhu siis toimii, mutta kotimaiselle Marjalle tai Jormalle sen sijaan ei voi tapahtua yliluonnollisia asioita. Onko suomalaisilla asenneongelma?
Suomalaisten kuluttamat elokuvat ja kauhukirjallisuus ovat voimakkaasti painottuneet Amerikkaan ja Englantiin. Vänskä uskoo, että se vaikuttaa osaltaan asenteisiin.
– Jos ajattelet kummitustarinoita, näet heti kartanon sumuisella nummella Englannissa. Koska täällä (Suomessa) ei ole kirjoitettu paljon kauhua, on vaikea ajatella, että naapurin Marjukka alkaa nähdä aaveita, Vänskä sanoo.
Mikä kaikkia pelottaa?
"Uhri oli ollut vanha nainen, vaikka sukupuolen saattoi päätellä oikeastaan vain vaatteista. Löydettäessä hän ei ollut oikein enää edes ihminen."
Toim. Juri Nummelin – Kuun pimeä puoli
Vänskän kerrotaan viettäneen lapsuutensa talossa, jossa oli pelottava kellari. Useimmat meistä tietävät sen: kellarit ja vintit ovat pelottavia.
– Meillä oli pannuhuone, josta kuului aina epämääräistä kolinaa, Vänskä kuvaa.
– Siellä on vähän erilainen tuoksu, kostea ja multainen. Siellä on pimeää ja kuuluu epämääräisiä ääniä, hän pohtii pelottavuutta.
Pimeä pelottaa aina. Mikä muu kaikkia pelottaa?
– Aina toimii se, jos kuuluu ääniä, joita et oleta tilanteessa kuulevasi. Ylipäätään kaikki sellainen, mikä yhtäkkiä poikkeaa oletetusta normaalista tilasta. Esimerkiksi Mustassa Kuussa Annukka on keskellä päivää auringonpaisteessa laiturilla, ja yhtäkkiä taivas on tumma ja siellä on kuu. Jotain vinksahtaa väärin, Vänskä sanoo.
Oman mielen järkkyminen pelottaa monia.
– Se, ettei voi olla varma, mikä on totta ja mikä ei, kuvittelenko vain vai tapahtuvatko asiat oikeasti, Vänskä sanoo.
– Kauhu on siitä vaikea laji kirjoittaa, ettei sellaista kirjaa pysty kirjoittamaan, joka kaikille toimisi. Ihmiset ovat erilaisia ja jotkut lukijat lähtevät luonnostaan helpommin mukaan siihen, mikä toisille ei vain toimi. En minäkään kauhukirjaa lukiessani nykyään pelkää. Joskus teininä kyllä pelkäsin. Nykyään en usko, että sellaista kauhukirjaa kirjoitetaan, mikä itseäni oikeasti pelottaisi.
Tärkeintä on tunne
"Huone. Peitetty suljettu hiljainen. Ja ulkona alkaa päivä. Pimeys on kuin hengitystä, unennäköä, lepoa. Eikä silti mitään niistä. Minä en elä."
Hannele Mikaela Taivassalo – Nälkä
Mitä kauhu on?
Vänskän mukaan hyvässä kauhuromaanissa tai -elokuvassa ei luoteta säikyttelyn ja yhtäkkiä kulman takaa hyökkäävän vihollisen voimaan. Tärkeintä on tunne siitä, että jotakin pahaa on tapahtumaisillaan.
– Koko ajan odottaa, että jotain tapahtuu. Sen ei tarvitse olla isoa. Koko ajan on epämiellyttävä olo lukiessa.
Kauhuelementit, jotka toimivat elokuvassa, eivät välttämättä toimi kirjassa, ja toisin päin.
– En hirveästi tykkää kauhuleffoista, jotka perustuvat säikyttelyyn ja shokkiefekteihin malliin "kuinka monella eri tavalla pystyt tappamaan zombin", kauheasti erilaisia välineitä, verta ja suolenpätkiä. Se lähinnä ällöttää, ja oikeastaan kyllästyttää, Vänskä myöntää.
– Elokuvissakin tykkään enemmän siitä tunnelmasta. Siitä, että jotain on vähän väärin. Sen ei tarvitse olla kohtaus, jossa nurkan takaa tulee joku. Se säikäyttää kyllä, muttei jätä pysyvää epämiellyttävää pelon tunnetta.
Ira Levinin Rosemaryn painajainen ja Roman Polanskin elokuvaversio ovat Vänskän mukaan hyviä esimerkkejä pelottavasta tunnelmasta.
– Tuokin tarina perustuu pitkälti siihen, että jotain on väärin: päähenkilö tietää, että jotain outoa tapahtuu ympärillä. Hirviöitä ja mörköjä ei siis tarvitse välttämättä näyttää suoraan. Riittää, kun tietää, että ne ovat olemassa.
Vänskä katsoo kauhuelokuvansa yleensä yksin, sillä hänen miehensä ei ole genren ystävä. Hyvästä elokuvasta kirjailijalle saattaa jäädä pelon tunne.
– Yleensä, kun mieheni ei ole kotona, käytän tilaisuuden hyväkseni ja katson kauhua. Ja sen jälkeen pelkään, Vänskä sanoo.
– Paranormal Activity -leffoista olen katsonut kaksi. Ekan kun katsoin, olin yksin kotona. Meillä on kaksikerroksinen asunto. Olin yläkerrassa makuuhuoneessa ja koko ajan odotin, että milloin rappusista alkaa kuulua askelia!
Sumo video id
Lue myös:
Maria Aarnio, maria.aarnio(at)mtv.fi