Matti Vanhanen kolumnissaan: Sotilaallinen avunanto harkitaan tapauskohtaisesti

Tuolloin melko tuoreeltaan sain vaikuttaa suoraan myös siihen, miten toisen hallitukseni selonteossa kanta määriteltiin vuonna 2009:

"Suomen lähtökohtana on, että unionin jäsenmaiden keskinäinen avunantovelvoite lujittaa jäsenvaltioiden keskinäistä solidaarisuutta ja velvoittaa kaikkia jäsenmaita yhtäläisesti. Suomi antaa muille jäsenmaille apua avunantovelvoitteen mukaisesti ja odottaa muiden jäsenmaiden toimivan samoin. Suomi pitää sotilaalliset keinot kattavaa avunantovelvoitetta luonnollisena sitoumuksena unionin kaltaisessa tiiviissä liitossa. On selvää, että unionin vahva yhteenkuuluvuus heijastuu myös sotilaalliseen toimintaan ja valmiuteen puolustaa muita jäsenmaita kaikin käytettävissä olevin keinoin."

Selonteossa korostettiin edelleen: ”Keskinäinen avunantovelvoite on jäsenvaltioita suoraan sitova velvoite, eikä sen käyttöönotto edellytä unionitason yksimielistä päätöstä. Kukin jäsenvaltio tekee omat päätöksensä avun antamisesta ja sen muodoista.”

”Suomi ottaa politiikassaan huomioon sen, ettei unionilla ole omaa puolustussuunnittelua eikä yhteisen puolustuksen järjestelyjä. Kriisinhallinnan kautta syntyy yhteistoimintakykyä sotilaallisen avun vastaanottamiseen ja antamiseen. Mahdollisuus avun saamiseen muilta unionimailta nostaa hyökkäyskynnystä ja parantaa Suomen kykyä mahdollisen hyökkäyksen ennaltaehkäisemiseksi.”

Hieman eri sanamuodoin tämä kanta on edelleen voimassa. Eri ihmiset ilmaisevat sen luonnollisesti omalla tavallaan. Lissabonin sopimus ei synnyttänyt sotilasliittoa ”turvatakuineen” ja siksi monien kommentaattoreiden on vaikea ymmärtää sitä, että tapauskohtainen harkinta soveltamisessa on se metodi, jolla edetään. Näinhän tapahtui, kun artiklaa sovellettiin ensimmäisen kerran Ranskan pyytäessä apua terrori-iskun jälkeen.

Vaikka tapauskohtaisesti harkitaan avun muodot, ei meidän pidä mennä etukäteen pois sulkemaan mitään avun muotoa – ei sotilaallistakaan. Eduskunta on pitänyt tästä tulkintaperinteestä laajalla yhteisymmärryksellä kiinni.

Joillakin kommentaattoreilla syntyi asennoitumisessa vaikeuksia, kun eduskunta sanoi sen itsestäänselvyyden, että emme salli aluettamme käytettävän hyökkäykseen toista maata vastaan. Haluaisiko joku kääntää tämän päinvastaiseksi? Tuskin. Hyökkäyksen edistäminen ja toisen auttamiseksi tehtävä yhteistyö ovat kaksi eri asiaa.

Keskusteluun nousi myös kysymys ylipäätään eduskunnan roolista ulkopolitiikassa. Perustuslain määräämän johtamisjärjestyksenhän me tunnemme hyvin, mutta vuosikymmenten kuluessa vaihtuvat hallitukset ja presidentit ovat kokemukseni mukaan ylläpitäneet vahvaa vuoropuhelua eduskunnan ulko- ja puolustusvaliokuntien kanssa.

Eduskunnassa on ollut kärsivällinen ja onnistunut traditio hakea laaja konsensus, joka ylittää vaalikausien ja puolueiden rajat. Tässä on hyvin onnistuttu ja se on ollut vahva tuki valtiojohdolle ulkopolitiikan johtamisessa. Aina on asioita, joissa vallassa olevat tarvitsevat eduskuntaa. Ulkopolitiikka tarvitsee lakeja – niitä säädetään vain eduskunnassa, eduskunta päättää budjetista, se ratifioi kansainväliset sopimukset ja sen suostumus tarvitaan joukkojen lähettämiseen. Eduskunnan kanta tarvitaan sotaan ja rauhaan. Ja lopulta: eduskunta ratkaisee, jos kahden muun valtioelimen välille syntyy kiista ulkopolitiikasta – se sanoo parlamentarismissa lopulta aina viimeisen sanan.

Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnassa on verraten paljon kokemusta eri vuosikymmeniltä. Viisas presidentti ja hallitus pitävät tiivistä vuoropuhelua tämän kanssa vaikeista kysymyksistä. Presidentti Niinistön kanssa valiokunnalla on aidosti hyvin samanlainen analyysi ja johtopäätökset nykyisestä maailman menosta ja Suomen asemoitumisesta siihen. Tämä on varmasti tullut kaikille tällä viikolla selväksi presidentin torjuessa voimakkaasti väitteet erilinjaisuudesta. Minulle onkin jäänyt se käsitys, että kommentaattorit haluaisivat nähdä eri henkilöt omissa lokeroissaan kuvaamassa ja symboloimassa asennoitumiseroja ulkopolitiikassa. Lokeroita varmaan on, mutta etsikää niihin oikeat henkilöt.

Matti Vanhanen, ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja