Lukupiiri: Vain pahaa unta

Kirja: Vain pahaa unta

Tekijät: Aino ja Ville Tietäväinen

Kustantaja: WSOY

Helmiä: 4

Kenelle: Painajaisten pojille, uniprinsessoille, aikuisille ja lapsille, uneksijoille.

”Se ken uniaan uskoo, se varjoaan pelkää.”

Tiedät sen tunteen. Olet nähnyt edellisyönä niin karmivaa unta, että rintalastaa pakottaa, lihakset huutavat jännityksestä hoosiannaa ja nihkeä hiki nousee selkäpiitä kutittamaan ajatellessasikin sitä. Olo on ontto, ehkäpä jopa säikky. Elät edelleen sitä hetkeä: painajaisen jättämä tunnetila asuu sinussa edelleen. Uni tuntui niin todelta.

Tiedät varmasti senkin tunteen, kun alat kertoa edellisyönä näkemääsi painajaista jollekulle. Et saa millään sanoin kuvailluksi sitä, kuinka karmiva uni oli, kuinka se syöksi sinut kauhun partaalle ja jätti sille tielle. Itse asiassa kuvaillessasi untasi se alkaa kuulostaa (jopa omissa korvissa) tönköltä, juonenkäännettömältä sillisopalta, jonka alkukantaista pelkoaspektia ei tunnukaan enää löytyvän sanoista. Toisin sanoen et pysty kuvailemaan sitä tunnetta, jonka unessasi koit.

Vain Pahaa unta -teoksessa onkin onnistuttu kertomaan painajaisista mitä eläväisimmällä tavalla: sanoin, sekä ennen kaikkea kuvin.

”Näin pahaa unta.”

”Millaista?”

”Pupuja. Puput ajoi takaa metsässä.”

”?”

”Jättiläispuput! … joilla oli KORKOKENGÄT!”

Aino, 3-v.

Vain pahaa unta on 43-vuotiaan palkitun sarjakuvataiteilija Ville  Tietäväisen ja seitsenvuotiaan uneksijan Aino  Tietäväisen yhteisteos: herra Tietäväinen on ikuistanut yhdessä tyttärensä kanssa jälkikasvunsa 3–6-vuotiaana nähdyt painajaisunet. Painajaisiin eksyvät yöntunteina jättiläispuput korkokengissä, lepotuoleissa loikoilevat, työtään tekemättömät ja virnuilevat poliisit, myrkylliset houkuttelijakasvit ja muurahaispesään istahtanut isä. Eläimiä, auktoriteetteja ja pulassa olevia vanhempia, jotka joutuvat muun muassa alastomina vessajonoon sekä kaameiden peikkoörkkien kynsiin.

Painajaisuniin puskee hätää, paniikkia ja hämmennystä. Isän tärkeänä tehtävänä onkin tuudittaa painajaiseen herännyt tytär ajatukseen: ”Se oli vain pahaa unta.”

”Näin kamalaa unta. Isi istui vahingossa muurahaispesään. … kolme kertaa!

Isi ei tajunnut, vaikka yritin huutaa. Se vaan puhui puhelimessa!

Onneksi ne oli mustia muurahaisia.”

Aino, 3-v.

Tämä sarjakuva- ja kuvakirjan sekoitus kuvastaa hyvin sitä, kuinka eri tavalla koemme unet – niin lapsen, kuin aikuisen silmin – ja miten erikoisilta, oudoksuttavilta ja jopa hellyttäviltä ääneen kerrotut unet toisen korvaan kuulostavat. Kun tytär kömpii keskellä yötä vanhempien sänkyyn kertomaan isälleen nähneensä taas pahaa unta, ”ihan kamalan unen”, ”tosi pahan unen”, tämä jakamisen tärkeys iskee lukijaan; kuinka helpottavaa onkaan kertoa mielensopukoiden pahimmista peloista ja painajaisista ääneen turvalliselle ja tärkeälle hahmolle.

Vain pahaa unta -teoksesta tekee uniikin se, että kansien sisälle on ikuistettu isän ja tyttären vuoropuhelun lisäksi itse sarjakuvasankarin sekä lapsen kädenjälki, jolloin lopputulos onkin hurmaava sillisalaatti, kerrontatapojen sekoitus sekä ääriviivoin pelkistettyjen ja sitäkin syväluotaavimpien unikuvien kohtaaminen.

Aino-tytär on kuvittanut uniaan itse värikynin, tikku-ukoin ja herttaisin piirustuksin, ja painajaisia kuunnellut isä on etsinyt omille kuvilleen syvyyttä, syitä ja aikuisen silmin nähtyjä kasvoja. Unikuvien taustalla juoksevat uniselitykset, joista ei saa selvää (harva kykeneekään lukemaan tekstiä unessaan) – ne jättävät ilmaan tulkinnan mahdollisuuden, alitajunnan selvittämättömät tiet – mistä nämä painajaiset oikein kumpusivat, ja mitä ne oikein tarkoittavat?

Suosittelenkin lämpimästi tätä teosta innostamaan utelemaan rohkeasti jälkikasvulta tai vieressä uinuneelta kainalokaverilta, mitä unta he viime yönä näkivätkään. On myös äärimmäisen kiehtovaa ja silmiä avaavaa kirjoittaa säännöllisesti omia unia (sekä kaameimpia painajaisia) ylös unipäiväkirjaan.

Nimittäin nuo alitajunnasta kumpuavat unimaailmat kertovat meistä yllättävän paljon: mitkä elementit, paikat tai hahmot toistuvat unissa ja mistä näemme eniten painajaisia. Mitä me todella pelkäämme. Tärkeintä onkin, että voisimme kertoa niistä jollekulle ääneen – kuulostivatpa ne sitten kuinka hömelöiltä tahansa.

Teksti: Katri Koskinen

Kuvat: WSOY / Ville Tietäväinen & Aino Tietäväinen