Maailmalla vellovan yleisurheilun dopingkohun keskellä on syytä pysähtyä hetkeksi tarkastelemaan muiden lajien tilannetta. On herkullista pyöritellä kielen päällä visioita siitä, miltä urheilumaailma näyttäisi, jos kaikissa lajeissa testattaisiin yhtä paljon ja kattavasti tismalleen samalla proseduurilla.
Nyt tikunnokassa on yleisurheilu, kun vuosituhannen alussa hiillostettiin hiihtoa. Välissä oman myllerryksensä kävi ammattipyöräily. On jokseenkin paradoksaalista, että lajit, joissa on testattu kaikkein eniten, ovat joutuneet silmätikuiksi. Mutta määrän laki jyllää; mitä enemmän testataan, sitä useampi käryää.
WADA teki olympialajeissa viime vuonna 186 723 dopingtestiä. Eniten niistä tehtiin Saksassa, Kiinassa ja Venäjällä. Viime päivien tietojen jälkeen me tiedämme, mitä osalle venäläisten positiivisista testituloksista tapahtui.
Eniten testattu jalkapallossa, yleisurheilussa ja pyöräilyssä
Kesälajien olympialajeista virtsa- ja veritestejä tehtiin yllättäen eniten jalkapalloilussa, 31 242 kertaa, käryprosentti oli 0,5. Kakkosena tuli yleisurheilu 25 830 testillä, kärynneitä oli näistä 1 %. Kolmas tällä listalla oli pyöräily 22 471 testillä, käryprosentti oli yleisurheilun tavoin yksi. Uinnissa testejä tehtiin 12 120 (käryt 0,5 %), painonnostossa 8806 (1,9 %). Kaikki muut lajit jäivät testimäärissä kauas taakse. Isoista maailmalla laajasti levinneistä lajeista esimerkiksi koripallossa tehtiin vain 5439 testiä, lentopallossa 4532 testiä. Kesälajeista isoin käryprosentti oli tuo painonnoston 1,9, sitten tuli ratsastus 1,8, golf 1,6, nyrkkeily 1,3, paini 1,2 ja taekwondo 1,1. Näissä kuudessa eniten käryjä tuottaneissa lajeissa testejä tehtiin vuodessa yhteensä 21 378. Eli vähemmän kuin kolmessa eniten testatussa lajissa jalkapallossa, yleisurheilussa ja pyöräilyssä / laji.
Talvilajien puolella eniten testattiin hiihtäjiä, 5764 kertaa. Luistelu tuli kakkosena 4341 testillä, jääkiekko kolmantena 3736 ja ampumahiihto neljäntenä 2297 testillä. Käryjen kärjessä oli jääkiekko 1,1 prosentilla. Hiihtäjien käryprosentti oli 0,7, ampumahiihtäjien 0,5 ja luistelijoiden vain 0,3.
Biologisen passin testejä tehtiin vuonna 2014 yhteensä 22 849. Niistä ylivoimaisesti eniten pyöräilyssä, 8053. Yleisurheilussa lukema oli 3317, hiihdossa 2243 ja luistelussa 1152. Ampumahiihdon lukema oli vain 632. Tarkkoja lukuja näistä kärynneistä en löytänyt, mutta esimerkiksi yleisurheilussa biologisen passin perusteella vuonna 2014 kärysi 14 urheilijaa.
Jalkapallo – ongelma vai ei?
WADA:n valtavan statistiikkapinon tutkimista voisi jatkaa loputtomiin ja sieltä todennäköisesti löytyisi paljon muutakin kiinnostavaa. Mitä näistä lukemista voimme päätellä? Ainakin sen, että lajien välinen testaus ei ole tasapuolista. Ihan hyvin voi ihmetellä, miksi koripalloilijoita, lentopalloilijoita tai jääkiekkoilijoita testataan niin vähän? Ja miksi ihmeessä jalkapallon testatuista niin harva on kärynnyt? Arsenalin manageri Arsene Wenger kommentoi juuri eilen, että jalkapallossa on iso doping-ongelma. UEFA on kiristänyt omaa dopingvalvontaansa, mutta verrattuna vaikkapa hiihtoon, pyöräilyyn tai yleisurheiluun se on edelleen lapsen kengissä.
Selitykseksi ei todellakaan käy se lajiniilojen usein viljelemä fraasi, että jalkapallossa tai jääkiekossa ei taitoelementtinsä vuoksi olisi dopingilla merkitystä. Jos ja kun nopeudella, kestävyydellä sekä voimalla on merkitystä, on myös kiellettyjen aineiden käytöllä. Joka muuta väittää, ei tiedä ihmisen fysiologiasta yhtään mitään.
Ammattilaissarjat iso ongelma
Joukkuelajien kohdalla on hankala tietää, kuinka paljon on testattu kovimpien ammattilaissarjojen pelaajia, kuinka paljon muita sarjajyriä – se ei WADA:n tilastoista näy. Maalaisjärkeen ei käy, että jalkapallon, koripallon tai jääkiekon ammattilaissarjat olisivat puhtaampia kuin vaikkapa yleisurheilu, pyöräily tai hiihto. Niissä liikkuu yksilölajeihin verrattuna niin valtavat rahamäärät, että kaiken järjen mukaan riskejä otetaan enemmän. Myös dopinginkäytön suhteen. Sillä logiikalla Homo sapiens sapiens –alalajin luonnollinen ajatuskulku toimii.
Jääkiekon NHL ei ole allekirjoittanut WADA:n antidopingsäännöstöä, mutta testaa pelaajiaan itse. Ilkeämielisten huhujen mukaan jokainen pelaaja ja joukkue tietää tarkkaan, koska testaaja tulee kylään. Myöskään koripallon NBA ei ole allekirjoittanut säännöstöä. Baseballin ammattilaisliigalla MLB:llä on myös oma antidopingohjelmansa, kuten jenkkifutiksen NFL:lläkin. On olemassa vahvoja epäilyjä siitä, kuinka näissä tapauksissa pukki voi toimia kaalimaan vartijana. Ei se mielestäni kovin uskottavasti voikaan. Jos näillä lajeilla ei ole mitään salattavaa, miksi ne eivät allekirjoittaisi WADA:n saannöstöä?
Doping ja raha – kaksi suurta syntisäkkiä
Venäjän yleisurheilu on nyt nostettu isolla kauhalla framille, mutta edellä mainituista tilastoista käy hyvin ilmi, kuinka järisyttävä urakka WADA:lla, olympiakomitealla ja lajiliitoilla on edessään, jos koko urheilu halutaan puhdistaa. Yleisurheilu on vain yksi lumihiutale etelänavalla. Jokainen käry on kotiin päin, mutta kovin vähän monissa lajissa edelleen testataan. Tämä työ ei lopu koskaan, mutta pääasia on, että sitä tehdään jatkuvasti, yhä tarkemmin menetelmin ja toivottavasti jatkossa rehellisesti.
Koska urheilun suurimmat ongelmat ovat doping ja raha, löytyy niiden väliltä yhdistävä viiva; mitä enemmän rahaa lajissa liikkuu ja mitä enemmän sponsoreita ja katsojia se vetää, sitä vähemmän on intresseissä antidopingtyö. Taustalla lienee pelko siitä, että kun samanlaisia huipputuloksia ei enää tehtäisi, ei nähtäisi yhtä isoja, nopeita ja voimakkaita pelaajia, laskisi yleisön mielenkiinto, mikä johtaisi kadotukseen – selkokielellä sanottuna rahahanojen kuivumiseen. Urheilu on kuitenkin urheilua ja sirkus sirkusta. Niiden tulisi pysyä erillään. Tämänkin myllerryksen keskellä on jälleen löytynyt huutelijoita, joiden mukaan ainoa keino on sallia doping. Ei ole. Samalla logiikalla voisimme sallia rikollisuudenkin, kun kaikkia väärintekijöitä ei kuitenkaan koskaan saada kiinni.
Lue Lex Hollon kaikki blogit täältä