Leijonien ensimmäisestä maailmanmestaruudesta tulee kuluneeksi tänä keväänä 25 vuotta. MTV Urheilu muistelee kultarypistyksen ratkaisuvaiheita juttusarjassa, jonka päätösosassa keskitytään juhlintaan. Vuoden 1995 MM-kulta asetti riman itse pelien lisäksi mestaruuden juhlinnalle. Mitä mestaruusjuhlissa tapahtui 25 vuotta sitten?
Suomi on voittanut hetki sitten jääkiekon maailmanmestaruuden historiassaan ensimmäistä kertaa, ja Leijonien pelaajat ovat saapuneet Globenin pukukoppiin.
Pelaajille on jo löytynyt käteen janojuomaa. Kasvot kääntyvät nauruun, tuuletukset ja halaukset seuraavat toisiaan. Riemun takaa pelaajien ilmeistä on aistittavissa pientä hämmennystä. Miten tätä nyt kuuluu juhlia?
Ruotsi-finaalia varten oli tehty pelisuunnitelmat, oli harjoiteltu ja palaveroitu. Sen sijaan mestaruusjuhlien pelikirjaa ei oikein voi avata ennen huipentumaa ainakaan pelaajien nähden.
Finaalin kakkosmaalivahti Jukka Tammi laukaisee tunnelman omalla tavallaan ja aloittaa villin ”Den glider in” -tanssin mestaruuspokaalin kanssa. Hetken mielijohteesta Tammi vetää alasuojat päähänsä. Kohta kädessä ovat kilpi ja räpylä.
– Moni sanoi, että jätkä oli maistanut jo siinä vaiheessa että tuollaista uskaltaa tehdä ja juhlia. Kiva sanoa, että ei vielä siinä vaiheessa, Tammi muisteli myöhemmin MTV:n jutussa.
Silloin Leijonat eivät vielä aavistaneet, että vielä hurjempaa oli tulossa.
Siitä ei kehkeytynyt juhla, vaan sukupolvikokemus.
Mikko onnittelemassa Sakua
Globenin käytävillä nähdään hienoja kohtaamisia. Jukka Koivu tulee onnittelemaan 12-vuotiaan Mikko-pojan kanssa Sakua maailmanmestaruudesta.
Mikon kasvoilla paistaa muikea ilme. Ehkä hänen päässään syttyy ajatus, että minäkin haluan voittaa maailmanmestaruuden. Sen hän tekikin, Bratislavan keväässä vuonna 2011.
Ruotsin päävalmentaja Curt Lundmark poistuu vähin äänin hallista ulos. Tästä tuli ruotsalaisille kokemus, josta he puhuvat hyvin vaitonaisesti vielä 25 vuoden jälkeenkin.
Tuoreet kultaleijonat siirtyvät keskustaan Sergelin torille. Tunnelma bussissa on vielä melko rauhallinen. Korttirinkikin on pantu pystyyn vanhasta tottumuksesta.
– Hei, mehän sovittiin, että voitetaan kultaa Globenissa, nuori puolustaja Janne Niinimaa keventää.
Suomalaisten slogan istuu hyvin 1990-luvun puolenvälin kursailemattomaan ja simppeliin mielenmaisemaan. Ei mitään kikkailuja, erikoisia vääntöjä, vaan selkeät kaksi sanaa, jotka kertovat missä maali sijaitsee.
Slogan on puhtoinen kuin se valkoinen college-paita, jonka kultaleijonat pukivat päälleen seuraavana päivänä Helsingin keskustan paraatissa.
Kultaa Globenissa.
Varastettu kisabiisi
Suomi oli yrittänyt kammeta vuosikymmeniä itsensä jääkiekon huipulle. Leijonat sai yksittäisiä komeita voittoja tilille, mutta aina viimeinen silaus oli jäänyt puuttumaan.
Hävityistä MM-finaaleista oli jäänyt reppuselkään peikko, joka piti karistaa olkapäiltä. Mikä olikaan parempi paikka kuin ”varastaa” mestaruus ruotsalaisilta heidän omalla maallaan.
– Osa tapahtuman suuruudesta tuli varmasti siitä, että voitimme mestaruuden Ruotsissa Ruotsia vastaan. Paikalle oli lentänyt paljon suomalaisia kisaturisteja. Eivät he varmasti olisi Venäjälle lähteneet katsomaan loppuottelua niin isolla porukalla, hyökkääjä Tero Lehterä arvioi.
Mestaruus purki paineita ja murhetta, jota oli alkanut muodostua 1990-luvun alun laman aikana. Teoria MM-kullasta laman kellistäjänä on turhan suoraviivainen, mutta yksilötasolla mestaruus toi ainakin hetkeksi suunnatonta iloa.
Suomalaiset ovat aina olleet hyviä etsimään syitä juhlimiseen. Nyt ei tarvinnut järjestää bileitä uusien verhojen kunniaksi. Oli kunnon syy.
Se riemu alkoi näkyä, kun Leijonat saapuivat torille, jonne oli kokoontunut sankka joukko ruotsalaisia ja suomalaisia. Mitähän ruotsalaisten päässä liikkui, kun suomalaiset mestarit ja heidän kannattajansa lauloivat jälleen kerran ”Den glider in” -veisua?
Laulun nimi oli napattu radiotoimittaja Lenart Hylandin otteluselostuksesta vuoden 1962 MM-kisoista, joissa Ruotsi sinetöi loppuottelussa tyhjään maaliin voiton Kanadasta.
Kappale olisi haluttu suomentaakin, mutta levy-yhtiö kieltäytyi. Oma versio kuitenkin tehtiin Kirkan johdolla. Mukana kuorossa olivat itseoikeutetusti Curt Lindström ja Suomen pelaajia.
– Tuntui uskomattomalta nähdä, miten suomalaiset juhlivat ja lauloivat kappalettani kaduilla. Olin kuitenkin iloinen, että suomalaiset ottivat kappaleen omakseen, ruotsalaisversion tekijä Peter Karlsson kertoi vuonna 2019 Iltalehdelle.
Väenpaljous yllätti
Torilla vauhtia nostattanut ryhmä siirtyi Tukholman kaupungintalolle, jossa syötiin, juotiin ja pidettiin juhlapuheita. Jääkiekkoliiton silloinen puheenjohtaja Martin Saarikangas lauloi Kansainvälisen jääkiekkoliiton puheenjohtajan vierellä lavalla ”Helan går” -juomalaulun.
– Muistan juhlista vain välähdyksiä sieltä täältä. Enkä usko, että kyse on edes alkoholista. Voi olla, että kyse oli jonkinlaisesta positiivisesta sokista, jos sellaista voi edes olla olemassa, Tero Lehterä muistelee.
Paikalla oli myös Ruotsin kuningasperhe.
– En ihmettelisi yhtään, jos olisin yrittänyt iskeä sitä vanhempaa tytärtä (kruununprinsessa Victoria), Lehterä heittää kieli poskessa.
Mestaruuspäivän ilta huipentui vielä juhlintaan yökerho Cafe Operassa. Lehterä tapasi ovella pitkän linjan espoolaisen jääkiekkovalmentajan Hannu Saintulan, jonka kanssa kaksikko huusi ja halasi.
Kova turnaus ja juhlittu yö olivat verottaneet voimia, mutta paluulennolla koneessa istui olosuhteisiin nähden virkeitä mestareita. Ilmavoimat olivat järjestäneet saattajiksi Draken-hävittäjiä.
Valmentajat Lindström ja Hannu Aravirta sekä joukkueenjohtaja Heikki Riihiranta istuvat vierekkäin, katsovat ulkona lentävää saattajaa ja skoolaavat.
Helsinki-Vantaan lentokenttä oli täynnä ihmisiä, kun Leijonat saapui paikalle.
– Parhaiten juhlista on jäänyt mieleen se väenpaljous. Turnauksessa keskitytään kuitenkin peleihin aika pienellä porukalla, hyökkääjä Juha Ylönen muistelee.
Kulttuuriministeri Claes Anderssonkin oli saapunut paikalle.
– Kiitän teitä suurenmoisesta saavutuksesta, joista iloitsee koko Suomen kansa, Andersson lausui.
Niemisen yläkroppa, Myllyksen jalat
Helsingin keskustaan kokoontui valtavia ihmismassoja 2011 ja 2019 maailmanmestaruuksien jälkimainingeissa, mutta siinä ensimmäisessä oli oma, neitseellinen hohtonsa.
Kaupungille oli kerääntynyt arvioiden mukaan noin 100 000 ihmistä, kun Leijonat saapuivat avoautoilla Kauppatorille. Seremoniamestari Jukka Laaksonen viritti vielä kerran parhaan irti vähän jo väsyneistä Leijonista. Leningrad Cowboys esiintyi, Sakari Kuosmanen lauloi Finlandia-hymnin. Tietenkin.
Curt Lindström vitsaili, että jos hänestä tehtäisiin näköispatsas, sillä olisi Mika Niemisen yläosa. ”Veikko” Nieminen pääsi johtamaan laulua, jonka nuotti oli vähän huonommin kohdallaan kuin hänen lättysyöttönsä ketjukaverin lapaan.
Sen lauletun laulun varmaan kaikki arvaavatkin.
Leijonien ensimmäiset mestaruusjuhlat ovat saaneet vuosien varrella muisteluissa oman ironisen, jopa camp-henkisen luonteen, jolle vähän naureskellaankin tätä nykyä.
Silloin kaikki oli täyttä totta, maailman tärkein asia, josta haluttiin ottaa kaikki ilo irti.
Monet ottivat ”sairauslomapäivän” maanantaiksi, kun paha kisaflunssa oli yllättänyt.
– En olisi uskonut, että ensimmäisestä maailmanmestaruudesta kasvaa näin iso juttu. Se on koskettanut aika monia ihmisiä jollakin lailla, puolustaja Erik Hämäläinen tiivistää osuvasti.
Curresta koko kansan valmentaja
MM-kulta poiki paljon myönteisiä sivuhaaroja eri elämänalueilla. Filosofi Esa Saarinen kirjoitti mestarivalmentaja Curt Lindströmistä kirjan Poppamies. Kulta-Curresta tuli valtakunnan virallinen yritysvalmentaja, joka jakoi kelpo korvausta vastaan oppejaan ryhmädynamiikan luomisesta.
Lindströmin ”Lite bättre” hokema tuli osaksi arkista kansankieltä. Sen saattoi heittää alaisilleen ison yrityksen toimitusjohtaja tai aviopuoliso, joka hakee kevyttä sävyä kehitysehdotuksiin kodinhoidosta.
Kaukalossa Suomi lähti vuoden 1995 MM-kisoihin joka vuosi entistä paremmalla itseluottamuksella tavoittelemaan maailmanmestaruutta. Ensimmäisen kultajoukkueen vahvuus tulee hyvin ilmi, kun käy läpi heidän 1995 jälkeiset vaihteensa – hienoja saavutuksia ja uria, sulavia siirtymisiä jääkiekon jälkeiseen elämään.
– Sen joukkueen pelaajat olivat poikkeuksellisen antautuneita lajille. Siinä oli lahjakkuutta ja johtajuutta, Hannu Aravirta tiivistää.
Lehterä muistaa vuonna 1994 tekemänsä haastattelun, jossa hän ilmoittaa halunsa olla mukana ensimmäisen MM-kullan voittavassa joukkueessa.
– Olisinkohan silloin jotenkin aavistanut, että miten merkityksellinen siitä MM-kullasta tulee.
Jutun teossa käytetty Yle Areenan materiaalia mestaruusjuhlista.