Dave Grohl ei tälläkään kertaa keksi pyörää uudestaan, mutta jos Foo Fighters vetää 25 000 hengen yleisön helsinkiläiselle uimarannalle, miksi pitäisikään?
Foo Fightersin debyyttilevyn julkaisusta on kulunut jo 22 vuotta. Yhtye on julkaissut uransa aikana kahdeksan studioalbumia ja yhdeksäs on pian kaupoissa ja suoratoistopalveluiden uumenissa.
Rockin mukavimman miehen mainetta kantavan Dave Grohlin, 48, johtama bändi on yrittänyt uudistua muutamilla levyillään formaattimuodossa (sähköisen ja akustisen levyn sisältänyt massiivinen tupla-albumi In Your Honor, 2005) ja äänitysteknisesti (kahdeksassa eri studiossa ympäri Yhdysvaltoja äänitetty ja samannimisen tv-dokumenttisarjan siivittämä Sonic Highways, 2014).
Sen sijaan musiikillista uudistumista ei ole juurikaan tapahtunut yhtyeen kolmannen albumin (There Is Nothing Left to Lose, 2000) jälkeen.
Miksi olisi pitänytkään? Suuri yleisö nimittäin pitää yhtyeestä, uudistui se tai ei.
Foo Fighters on esiintynyt Suomessa neljä kertaa. Vuonna 2003 Helsingin Tavastia-klubilla panimojätti Sinebrychoffin järjestämällä keikalla, jonne liput arvottiin, oli paikalla 700 hengen onnekas yleisö.
Viisi vuotta myöhemmin, vuonna 2008 Seinäjoen Provinssirockissa yhtyettä oli katsomassa lähes 30 000 henkeä.
Kesäkuussa 2012 Foo Fighters veti Helsingin Kalasatamaan 28 000 ihmistä ja päättyneenä kesänä Helsingin Hietaniemen rannalla yhtyeen keikkaa todisti 25 000 hengen yleisö, vaikka edellisen studioalbumin julkaisusta oli kulunut kolme vuotta ja uusi levy vasta tulossa.
Nyt yhtyeen yhdeksäs levy Concrete and Gold julkaistaan ja moni asia on ennallaan. Sähkökitarat murisevat vihaisesti ja muka-vihaisesti, Dave Grohl laulaa, huutolaulaa ja rääkyy totutun angstisesti.
Tämä kaikki on jo kuultu moneen kertaan. Levyltä löytyy kuitenkin laadukkaita hetkiä, joiden on helppo uskoa jäävän Foo Fightersin keikkasettiin tuleviksi vuosiksi. Grohlin sanoitukset ovat paikoin yllättävän poliittisia ja 1970-luvun hard rock -vaikutteet kuuluvat selvästi.
Ensimmäinen single Run esimerkiksi on energiapaukku, joka saa pään nyökyttelemään mukana väkisin. Make it Right taas svengaa tavalla, jota jotkut voisivat pitää puisevana ja joka tarjoaa mahdollisuuksia rasittavan pitkiin jamittelusessioihin keikkatilanteessa. Samoin toinen singlejulkaisu The Sky Is a Neighborhood.
Paikoin yllättävän iso energialataus, murisevat sähkökitarat ja angstinen huutolaulu eivät peitä yhtyeen suurinta ongelmaa: sävellysten ajoittaista tasapaksuutta. Monet melodiat eivät tahdo jäädä mieleen ja ne soljuvat usein korvasta sisään ja toisesta korvasta ulos.
Yllättävimmillään Foo Fighters on beatlesmaisella akustisella kappaleella Happy Ever After (Zero Hour), joka osoittaa sen, että parhaimmillaan Grohl kirjoittaa edelleen laadukkaita ja melodisia poplauluja.
Yllättävä on myös nostalgisen ajatonta poptunnelmaa huokuva Dirty Water, jonka loppusoitto kuitenkin nostaa yhtyeen puisevimmat puolet esiin. Yksinkertainen on toimivaa myös Foo Fightersin tapauksessa. Ei aina tarvitse pullistella.
Kaikilta Foo Fightersin albumeilta on löytynyt vähintään kaksi oikein hyvää rock-kappaletta. Foo Fighters -debyyttilevyllä (1995) niitä olivat muun muassa This Is a Call, I'll Stick Around, For All the Cows ja Big Me. The Colour and the Shapelta (1997) niitä löytyi My Heron, Wind Upin ja Everlongin johdolla koko liuta.
There Is Nothing Left to Lose -albumilta (2000) jäivät elämään muun muassa Aurora, Generator, päätösraita M.I.A. ja Ed-tv-sarjan tunnarina vuosituhannen alussa soinut Next Year.
One by Onelta (2002) parhaiten mieleen ovat jääneet Times Like These ja Come Back, In Your Honorilta (2005) No Way Back ja End Over End. Echoes, Silence, Patience & Gracelta (2007) tuohon joukkoon yltävät The Pretender, Let it Die ja Long Road to Ruin, Wasting Lightilta (2011) Dear Rosemary ja These Days sekä Sonic Highwaysilta (2014) I Am a River ja The Feast and the Famine.
Concrete and Goldilta löytyy varmasti ainakin kaksi tuohon joukkoon lisättävää laulua. Levy on parhaimmillaan laadukasta jälkeä. Huonoimmillaan se on pullistelurockia, jonka parasta ennen -päiväys on mennyt jo vuosia sitten.
Dave Grohlin melodiataju nousee pääosaan useassa kappaleessa, etenkin levyn toiseksi viimeisessä ja tällä hetkellä parhaassa biisissä The Line, jonka melodisuus tuo itse asiassa vahvasti mieleen yhtyeen parhaan albumin The Colour and the Shape.
Tuon albumin julkaisusta on kulunut tänä vuonna tasan 20 vuotta. Ja kun The Colour and the Shapen kuuntelee heti Concrete and Goldin kuunneltuaan, se jää soittimeen useamman toistokierroksen ajaksi.
Sitä levyä kuunnellessa muistaa sen, että parhaimmillaan Foo Fighters on helvetin hyvää rock-musiikkia. Yhtye on suosionsa perusteella malliesimerkki siitä, että pysyvyyttäkin tarvitaan eikä kaiken tarvitse muuttua.
On aivan sama, vaikka uudella levyllä vierailevat Paul McCartney, Justin Timberlake ja Boyz II Menin Shawn Stockman, sillä kaiken keskipisteessä on Foo Fightersin herra ja hidalgo – Dave Grohl itse.
Miehen tekemisistä huokuu nyt ja on aina huokunut sekä levyillä että keikkatilanteissa lapsenomainen ja vilpitön into. Se hymyilyttää. Ei aina välttämättä niin paljon, mutta edes vähän.
Foo Fightersille riittää vielä 22 vuotta debyyttilevyn jälkeen hämmentävän paljon kuulijoita. Mutta olisi silti hienoa kuulla Dave Grohlin tekevän joskus vielä jotain ihan muuta.