Taistelu maailman himoituimmasta jääkiekkopalkinnosta, Stanley Cupista, alkoi nyt kolmatta kertaa uudistetulla pudotuspelijärjestelmällä.
Toissa keväästä lähtien ainoastaan divisioonien kolme parasta ovat voineet olla varmoja pudotuspelipaikoistaan. NHL:n kummassakin konferenssissa paikat seitsemän ja kahdeksan menevät "villi kortti" -joukkueille – eli konferenssin parhaille joukkueille, jotka eivät sijoittuneet omissa divisioonissaan kolmen parhaan joukkoon.
Suurin muutos on kaaviomalliin siirtyminen. Joukkueita ei siis sijoiteta kaikkien pelattujen pudotuspelikierrosten jälkeen uudelleen, vaan joukkueen positio kaaviossa (bracket) pysyy samana läpi playoffien. Huippu-urheilun seuraajille järjestelmä on tutuin tenniksestä.
Kun NHL:n konferenssit järjestettiin uudelleen vuonna 2013, syntyi epäsymmetrinen sarjarakenne. Idässä on 16 joukkuetta, lännessä 14. Se on muodollinen perustelu kaaviomalliin ja villi kortti -systeemiin siirtymiselle. Vaikuttimia löytyy toki pinnan altakin.
Kaaviomalli lisää Stanley Cupin pudotuspelien havainnollisuutta ja ennakoitavuutta. Se taas takaa huikeat lisämahdollisuudet erilaisiin veikkaus- ja vedonlyöntipeleihin. NHL:n kevään muotituote onkin nyt toista kertaa peräkkäin Bracket Challenge -kisa, jonka osanottajat voivat täyttää oman kaavionsa aina Stanley Cupin mestariin asti. Urheiluvedonlyönti on Pohjois-Amerikassa äärimmilleen säänneltyä, mutta Bracket Challenge tarjoaa laillisen pelimahdollisuuden niille, joilla ei ole resursseja matkata kasinoille Las Vegasiin, Atlantic Cityyn tai Gatineauhun rahojaan polttamaan. Puhumattakaan niistä, joilla resursseja on.
Eri lajien "kaaviohaasteet" ovat varsinkin Yhdysvalloissa valtava bisnes ja julkisuuskeino. Esimerkiksi presidentti Barack Obama on tavannut täyttää oman yliopistokoripallokaavionsa ESPN:n televisiolähetyksessä. Tähän karnevaaliin pyrkii nyt myös NHL.
Toinen keskeinen pointti on NHL:n ja jääkiekkoilun amerikkalaistaminen. Lajin statuksen nostaminen Yhdysvalloissa on ollut vuosia NHL:n nykyjohdon lempiprojekti. Kaaviomalli ja termi "wild card" ovat Yhdysvalloissa tuttuja maan suosituimmista lajeista – amerikkalaisesta jalkapallosta ja baseballista. Staattinen pudotuspelikaavio villeine kortteineen helpottaa monille oudon lajin ymmärtämistä ja siten madaltaa kynnystä ottaa siihen osaa, vaikka sitten penkkiurheilijan roolissa. Kaikki tämä on jatkoa NHL:n amerikkalaistamisen lippulaivalle, talviselle ulkoilmaottelulle Winter Classicille. Perinteeksi hyvää vauhtia muodostuvan tapahtuman ilmeinen esikuva on Super Bowl.
Amerikkalaisten on vaikea ymmärtää tasapeliin päättyviä otteluita (tämä on yksi jalkapallon MLS:n kompastuskivistä). NHL:stä tasapelit jyrättiinkin lopullisesti historiaan työsulkukauden 2004-2005 jälkeen. Samalla toteutetut sääntömuutokset ja sääntötulkintojen terävöittäminen olivat kunnianpalautus taitojääkiekolle.
Komissaari Gary Bettman ei tee päätöksiä yksin, mutta juuri hän juonii amerikkalaistamisen keskiössä. Bettman operoi laki- ja liikemiehen eetoksella; laji ei ole hänelle pyhä, ja siksi hän on pystynyt johtamaan NHL-jääkiekkoilun kohti radikaalejakin muutoksia. Persoonansa ja tinkimättömyytensä takia Bettman on yksi urheilumaailman epäsuosituimmista johtajista, mutta hän on joukkoineen kyennyt viemään liigaa ja lajia oleellisesti eteenpäin.
Herkimmille NHL:n kaupallistaminen ja amerikkalaistaminen saattavat tuntua kavalalta juonelta. Stanley Cupin pudotuspeliuudistus edustaa kuitenkin tuoretta kehitystä. Suomessa rapakontakaiset muutokset eivät ole puhuttaneet paljon, mutta Pohjois-Amerikassa ne tekevät melkoista työtä jääkiekkoilun osallistavuudelle ja lähestyttävyydelle.
Kommenttia päivitetty 14.4.2016 kevään 2016 tilannetta vastaavaksi.