Leipäjonot, diakoniatyö, päihde- ja mielenterveysongelmat, asunnottomat, oikeuspsykiatrian potilaat, vangit. Mediassa alati tuttuja sanoja. Mutta ovatko nämä ihmiset syrjäytyneitä vai syrjäytettyjä?
Haastattelin sunnuntaina tuoretta Helsingin piispaa, Teemu Laajasaloa. Hän totesi muun muassa, että "Kirkon tehtävä on aina kysyä, ketkä ovat marginaalissa, ketkä ovat syrjäytettyjä, ketkä ovat kaikkein hädänalaisimpia".
Huomioni kiinnittyi sanaan "syrjäytetty". Mediassa paljon tutumpi termi on "syrjäytynyt". Tavu sinne tänne – mitä väliä? Sitä väliä, että kieli muokkaa ympärillämme olevaa todellisuutta ja vaikuttaa myös päätöksentekoon.
Syrjäytyminen viittaa henkilöiden omaan vastuuseen, kun taas syrjäytetty terminä viittaa yhteisempään, yhteiskunnan vastuuseen. Ideaali tilanne lienee se, että vastuu jakautuu sekä yksilölle että yhteiskunnalle. Syrjäytynyt onkin sanana henkisesti laiska, sillä se mahdollistaa rakenteellisten pulmien vahinkolakaisun maton alle.
Syrjäyttääkö siis syrjäytyminen rakenteet? Jos näin olisi, ongelmaa ja tilanteeseen johtuneita tapahtumaketjuja on vaikea tutkiskella kokonaisuutena. Tämä lienee ei-paras-mahdollinen vaihtoehto tilanteessa, jossa ongelmaa pyritään vähentämään.
Yksilön näkökulmasta tarkasteltuna ero sanavalinnassa on huima. Tuskin valtaosa "syrjäytyneistä" kokee olevansa sellaisia, vaan mieltävät itsensä pikemminkin "syrjäytettyjen" suurehkoon joukkoon.
Tutkijoiden parissa käsitettä "syrjäytynyt" on pidetty ongelmallisena, koska sitä pidetään leimaavana ja sellaisena, joka ei heijasta kyseisen ryhmän omaa kokemusta.
Professori mukaan suomalaisessa sosiaali- ja terveyspolitiikassa on tavanomaista kirjoittaa passivoivasti ja objektivoivasti, jolloin ihmiset syrjäytyvät tai huono-osaistuvat, sen sijaan että taho X syrjäyttää tai huono-osaistaa ihmisiä.