1960-luvulle saakka raviurheilu oli maaseudun väen ratto ja ajanviete. Ammatiksi siitä ei ollut, paitsi korkeintaan hevoskaupan muodossa.
Sitten Toto-pelien ehdot paranivat ja lämminveriset rantautuivat presidentti Kekkosen Neuvostoliitosta saamien lahjahevosten myötä Suomen radoille. Alkoi lajin nousukiito.
Maalta kaupunkiin paenneet ihmiset saivat ravien kautta kosketuksen juuriinsa. Raviurheilu oli heidän turvasatama. Pelin hurma ja uljaat hevoset houkuttelivat mukaan uusiakin harrastajia. Ja ihminen on laumasielu. Siellä missä muut, sinne on mentävä. Lajin ympärille muodostui ammattimaista toimintaa, ja rahaliikenne ravien ympärillä vilkastui.
Myötätuuli jatkui 70-luvulla, kun Charme Asserdal nousi koko kansan julkkikseksi. Tuhkimotamman aikaansaama buumi kantoi 80-luvun alkuun, jonka jälkeen raviurheilun purjeet puhalsi pulleiksi Suomea siivittänyt jyrkkä nousukausi. Kansalla oli pääomaa, ja jos ei ollut, pankit antoivat sitä lempein ehdoin lainaksi.
Kasinotalouden mylly jauhoi mannaa raviratojen laariin, vaikka Hippoksen, Veikkauksen ja valtiovallan aikaansaama vuoden 1982 ravikriisi kassavirtaa väliaikaisesti hyydyttikin.
* * *
Holtiton talouspolitiikka ripusti lopulta itsensä hirteen. Juhlat päättyivät 90-luvun alun karmaisevaan krapulalamaan. Raviurheilu vaipui muun maan tavoin ankeuteen ja näköalattomuuteen.
Ajettiin ”tonnin talkoita”. Raveja, joissa jokaisen lähdön ykköspalkinto oli tuhat markkaa. Pudotus oli raju aiempien vuosikymmenten bakkanaaleihin verrattuna. Pelivaihdot murenivat muutamassa vuodessa 60 prosenttia. Sieltä täältä kuului naulojen naputuksen ääni, kun tallien ovia vasaroitiin kiinni.