Isänmaallisuus on tunne, joka on voimissaan sekä Ukrainan länsimielisten asukkaiden että Venäjän väliintuloa kannattavien keskuudessa. Isänmaallisuus on myös jatkuvasti läsnä eri poliittisten vaikuttajien puheissa. Vallanpitäjät kun tietävät varsin hyvin, että tunne on usein järkeä vahvempi.
Eri suunnilta tulevia poliittisia puheita kuunnellessa tulee väkisinkin kysyttyä, miltä Ukrainan kansaa suojellaan.
Poliittiselta korruptiolta, isolta Venäjältä, talouslamalta, kansallismielisiltä fasisteilta? Syytöksiä lentää puolelta toiselle kiihtyvässä tahdissa.
Tosiasiassa Ukrainan pitäisi suojella itseään ennen kaikkea menneisyyden virheiltä.
Epäonnistuneita yrityksiä
Maata hallinnut eliittikerho on pelannut peliä omaan pussiinsa koko neuvostoaikojen jälkeisen ajan. Neuvostoliiton romahdettua 1990-luvun alussa Ukraina irtaantui kommunismista, mutta ei sen tavoista.
Toisen kerran maahan yritettiin tosissaan luoda länsimaista demokratiaa vuoden 2004 oranssissa vallankumouksessa.
Se yritys päättyi vallankumouksen johtohahmojen Julia Tymoshenkon ja Viktor Jushtshenkon ympärillä pyörineisiin korruptiosyytteisiin.
Uusia kasvoja tarvitaan
Se, että Venäjälle paenneen presidentin Viktor Janukovitshin korttitalo romahti, ei tarkoita, että tie olisi nyt auki monen toivomalle ihannedemokratialle.