Kyräilyä, kateutta, diivailua ja julkista kritiikkiä. Keikuttavatko Suomen hiihtonaiset veneensä viimeistä kertaa nurin vai päättyykö vuosikymmenen jatkunut henkinen sodankäynti onnellisesti?
Naisten hiihtomaajoukkueeseen pesiytyi pian 2000-luvun katastrofivuosien jälkeen varsin erikoinen kyräilykulttuuri, joka nosti päätään heti, kun menestystä taas alkoi tulla.
Se, mikä alkoi kahden supernaisen, Virpi Kuitusen ja Aino-Kaisa Saarisen, välisenä henkisenä sodankäyntinä, kärjistyi rumaksi julkiseksi selvittelyksi Vancouverin olympialaisissa 2010, kun Saarinen suututti Riitta-Liisa Roposen jättäytymällä pois parisprintistä henkilökohtaisten menestysmahdollisuuksiensa maksimoimiseksi.
Moni muu päävalmentaja olisi vetänyt koppavasti käyttäytyvän urheilijan kölin alta ja sulkenut tämän sen jälkeen ulkokehälle muun ryhmän toiminnasta. Se ei ollut Jylhän tapa toimia.
Monet itkut itkettiin ja välillä riitojen jälkeen löytynyt ryhmähenki meni hysteerisyydessään jo oudon puolelle. Ongelmista ei vain tunnuttu pääsevän millään eroon itsekin varsin riitaisana tunnetun Magnar Dalenin päävalmentajakaudella, mutta valoisan Reijo Jylhän tultua kippariksi oli helppo uskoa, että rikkonainen joukkue hitsautuu nopeastikin yhteen. Vaan toisin kävi.