Testasin muutamia vuosia sitten älyhammasharjaa, jossa mainostettiin olevan enemmän laskentatehoa kuin Apollo 12 -kuulennon ohjausjärjestelmän tietokoneessa. Sinänsä tämä ei juurikaan kerro hammasharjan älykkyydestä, vaan enemmänkin Apollo-lennoilla käytettyjen tietokoneiden tyhmyydestä.
Mitä kyseiseen hammasharjaan tulee, niin se kyllä puhdisti hyvin hampaat, mutta herätti samalla mieleen kysymyksen: Kun kerran teknologinen osaaminen on ottanut jättiharppauksia muutamassa vuosikymmenessä, niin miksi ajatus kuulennoista tuntuu nyt olevan jopa haastavampi kuin viisikymmentä vuotta sitten?
Tosielämän Tony Starkiksi kutsuttu miljardööri Elon Musk on viime vuosina ottanut määrätietoisen asenteen ihmisen saattamisessa toisille taivaankappaleille. Kuu toimii suunnitelmissa eräänlaisena välietappina miehitetylle lennolle kohti Mars-planeettaa.
Muskin luotsaama SpaceX on osoittanut, että avaruusmatkailu voi olla yksityisesti rahoitettua eikä sen tarvitse olla niin tiukasti sidoksissa valtioiden poliittisiin agendoihin – asia, joka on rajoittanut Nasan matkasuunnitelmia sen jälkeen kun Yhdysvallat voitti kuukisassa silloisen Neuvostoliiton.
Määrätietoisuudesta ja teknologisesta kehittymisestä huolimatta Kuuhun matkustaminen on ollut viime vuosikymmenien aikana lähinnä toiveajattelua. Kuuhun lähetetyt luotaimetkin ovat olleet valtioiden rahoittamia.
MIT Technology Reviewin toimittaja pohtii artikkelissaan taannoista Lunar X Prize -kilpailua, jonka avulla avaruus-startuppeja kannustettiin tähtäämään Kuuhun. Täkynä oli 20 miljoonan dollarin palkinto sellaiselle valtionhallinnon ulkopuoliselle yritykselle, joka pystyisi lähettämään toimivan luotaimen Kuun kamaralle. Aikarajat paukkuivat, ja lopulta koko kisa päätettiin peruuttaa. Palkinto ei olisi lähellekään kattanut niitä kustannuksia, joita luotaimen lähettäminen olisi vaatinut, joskaan tämä ei ollut homman pointti.