Kirja-arvio: Loiset aina kutsumattomina vierainamme

Malariaa Suomessa? Kyllä.

Tämä ei ole scifiä. ”Malaria oli Suomessa enemmän tai vähemmän yleinen tauti aina toiseen maailmansotaan asti.” Ennen puhuttiin horkasta, nyt malariasta.

Suomi ei ollut tuolloin yksi iso kasvihuone. Malariahyttysten viihtyvyys raukoillakin rajoilla riippui kahdesta asiasta: ihmisen – myös suomalaisen – kropan sisälämpötila on riittävän korkea, jotta malarialoision lisääntymislämpötila on riittävä.

Toinen asia olivat pirtit. Hirsiseinien sisällä oli lämmintä ja kosteaa, ja myös koteläimiä. Tässä ympäristössä horkkahyttynenkin viihtyi. Sittemmin horkka katosi, kun asumisneliöt per nokka kasvoivat, ja ilmastointitekniikka ilmestyi taloihin.

Emme pääse pakoon loisia

Ekologi ja evoluutiobiologi Tuomas Aivelo on kirjoittanut kansantajuisen ja viihdyttävän tietopaketin loisista. Kannattaa lukea, vaikka loinen saattaakin selkäydinreaktiolla iljettää. Emme nimittäin pääse pakoon loisia, ainakaan kaikkia niitä.

Kirjassa ei viihdytä lasiputkien ja mikroskooppien steriiliydessä. Aivelo on tutkinut Madagaskarilla makiapinoita, ja kokemukset kuukausien kenttätutkimusrupeamilta antavat mullan ja sademetsän makua. Heinäsirkan sisältä esiin räjähtävä pitkä mato saa Aivelon lievästi sanottuna innostumaan. 

Kirja ei ole vain loisten ja ihmisten biologista ja kulttuurihistoriaa, vaikka Aivelo keskittyy loisten ja eläinkunnan yhden suurimman nisäkkään, ihmisten, suhteeseen. Toki hän kertoo, kuinka ihmisen asettuminen aloilleen maatalouden myötä ja kaupungistuminen muuttivat radikaalisti ihmisen ja loisten vuorovaikutusta.

Suolisto kuhisee bakteereja

Ihmisessä on käsittämätön määrä niin sanottuja seuralaislajeja. Suolistossamme on arviolta 30 triljoonaa bakteeria. Virusten määrää ei (vielä) tiedetä. Näistä seuralaislajeista on sekä terveydellistä hyötyä että haittaa, ja tästäkin Aivelo kirjoittaa ymmärrettävästi.

Isäntälajilleen haittaa aiheuttava loinen tulee ihmiseen ulkopuolelta. Ihmisen toiminta, ympäristö ja kehon kunto ja vastustuskyky vaikuttavat siihen, kuinka haitalliset loiset (joiksi Aivelo laskee tässä tartuntatauteja aiheuttavat patogeenit) meihin pääsevät tunkeutumaan ja vaikuttavat.   

Tavallisesti mietimme loisia sairauskertomuksina, epidemioina ja pandemioina.

Hyvä onkin miettiä, sillä rutot ja influenssat ovat tappaneet vuosien saatossa massiivisen määrän ihmisiä.

Nykyihmisen ei kuitenkaan kannata panikoitua hysterian asteelle esimerkiksi ebolasta ja hi-viruksesta. Sanomatta selvää on, että jokaiseen näidenkin tartuntatapaukseen pitää puuttua heti ja erittäin vakavasti, koska niihin voi todellakin kuolla.

Kumpikaan niistä (tai seksitaudit yleensäkin) ei kuitenkaan tartu läheskään niin herkästi kuin esimerkiksi tuhkarokko – mikä ei tarkoita, että varta vasten kannattaisi olla uhkarohkea ebolan ja hiv:n tai minkään muun tartuntataudin suhteen.

Erityisesti hyvinvoivissa maissa tartuntatauteja vastaan voidaan suojautua, ja niitä kyetään hoitamaan monin tavoin. Lisäksi on laumasuojaa, ja isorokko on nitistetty Venäjän ja Yhdysvaltojen sotilaslaboratorioita lukuun ottamatta. Poliota vastaan sota on lähes kokonaan voitettu.

Loiset kuitenkin leviävät, ehkä kiihtyvällä vauhdilla

Ihminen on osallinen uusien tautien syntyyn. ´Paha´ ei ole vain tuolla jossain metsien ja maakerrosten kätköissä, mistä se kauhuelokuvien draaman lailla hyökkää homo sapiens -polon kimppuun.

Antibiootiten käyttö ei olekaan siunaus, jollaiseksi se ennen kuviteltiin.

Eläinten ja kasvikunnan elinympäristöt pirstoutuvat, mikä tuo ihmisiä lähemmäksi muuta eliökuntaa. Samalla eläimet elävät yhä tiiviimmin keskenään. Kun ruokaa on vähemmän eläimille, niiden kunto heikkenee ja loiset voivat iskeä tehokkaammin. Taudit leviävät näpsäkämmin, myös ihmisiin.

Uhkana on myös, että meille tutut ja torjuttavissa tai hoidettavissa olevat taudit muuttuvat. Jo pieni mutaatio voi tehdä riesasta ja kiusankappaleesta hengenvaarallisen uhan.

Vaikka Suomi kuvitellaan turvayhteiskunnaksi, missä kaikki toimii, tai ainakin pitäisi toimia hädänkin tullessa, on parempi varautua henkisesti, että asiat eivät välttämättä mene niin kuin kaavioon on piirretty.

Vaikka Aivelon mukaan on paljon loisiin ja tauteihin liittyviä kysymyksiä, joihin ei ole vielä vastausta, kirja etsii ansiokkaasti vastauksia kysymyksiin siitä, miksi tauteja on, mistä ja miten ihminen niitä saa, miksi jotkut ovat vaarallisia ja toiset eivät, ja miten niistä pääsee eroon.

Hän kirjoittaa selkeästi muun muassa siitä, miksi ihminen on hyvä alusta ja koti loisille. Myös tartuntojen leviämisen mekanismeista ainakin tämä lukija sai uutta tietoa ja ahaa-hetkiä.

Ei ole tullut esimerkiksi mieleen, että ihmisen muuttessa uuteen kotiin tai vaikka omaan työhuoneeseen, tilan mikrobiomi (meissä elävien lajien kokonaisuus) voi muuttua viikossa uuden asukin kaltaiseksi. Ja että mikrobiomi ei ehkä ole geneettisesti määräytyvää, vaan ympäristömme määrittelemää.

Mutta kaikesta emme siis pääse eroon, vaikka haluaisimme.

”[S]uurin osa tartuntataudeista elää useammissa isäntälajeissa tai ympäristöissä, monet loiset kehittävät nopeasti sietokyvyn lääkkeitä kohtaan ja uusia tauteja syntyy koko ajan lisää.”    

Odotukset lääkärin vastaanottohuoneessa ovat kovat, kun potilas/asiakas tulee kaukomatkalta saamansa kuumetuliaisen tai ihottuman kanssa. Kyllähän nyt valkotakkisen pitää tietää, kun on niin pitkään opiskeltukin.

Perspektiiviä antaa Aivelon ajatus siitä, että vaikka tiedämme jo paljon – ja lääkärit ja tutkijat erityisesti –, emme tiedä, miksi niin moni asia myös terveyteen liittyen tapahtuu tai on tapahtumatta.

”Meillä ei ole helppoja ratkaisuja, jotka parantaisivat ihmisen terveyttä.” On siis vain kärsivällisesti tutkittava ja kokeiltava lisää.