Kirja-arvio: Kokaiinin tappava tie Kolumbian viidakosta maailmalle

Kokaniin tuotannosta ja salakuljetuksesta on tehty lukuisia kirjoja, draamasarjoja ja lehtiartikkeleita. Ensimmäinen kysymys tietenkin kuuluu, voiko tämä kirja antaa vielä lisätietoa kokaiinikaupasta. Kyllä voi. 

Kolumbiassa vuosikausia asunut englantilais-amerikkalainen toimittaja Toby Muse on tehnyt erittäin monipuolisen ja hyvän kokaainituotannon eri vaiheita kuvaavan teoksen. 

Muse aloittaa ihan puskista eli haastattelee kokaiinipensaista kokalehtiä kerääviä maatyöläisiä. Maatyöläisten kuten muidenkin kokaiinikauppaan osallistuvien motiivina on raha. Monilla kokalehtien kerääjillä ei ole muita ansaintamahdollisuuksia. Musen sanoin: Kun mitään muuta ei ole, kokaiini on ymmärrettävä valinta. 

Jokainen porras saa omat rahansa

Kokalehdet viedään pelloilta alkeellisiin viidakkolaboratorioihin, jossa niissä jalostetaan kokatahnaa. Tahna puolestaa viedään välittäjille, jotka hoitavat sen jälleen seuraavalle jalostusportaalle. Lopulta kokalehdet jalostetaan puhtaaksi kokaiiniksi ja varsinaisten huumeparonien rooli on viedä puhdas kokaiini välikäsille ulkomaille. 

Toisinaan kokaiinia viedään ulkomaille tonnikaupalla pienillä sukellusveneillä, toisinaan hyväuskoiset muulit nielevät kokaiinipussukoita viedäkseen pienen lastin vatsassaan kotimaihinsa.

Myyjän kannalta oleellista on, että kokaiinia pyritään salakuljettamaan niin jättimäiset määrät, että poliisin ja muiden turvallisuusviranomaisten haaviin jäävät määrät ovat kokonaisuuteen nähden mitättömiä. 

Kokalehtien jalostaminen on erittäin kannattavaa liiketoiminta ja jalostusarvon noustessa rahaa liikkuu yhä enemmän. Kirjassa on herkullisia kuvauksia rahankäytöstä. Alemmilla tasoissa ryypätään, käydään huorissa ja ostetaan kulutustavaroita – ylemmillä tasoilla rahaa käytetään luksuselämään, naisten kauneusleikkauksiin ja valtaviin kartanoihin. 

Kirjassa kuvataan myös taistelua kokaiinia vastaan. Kolumbia ja Yhdysvallat käyttävät valtavasti resursseja tuhotakseen kokopensaita ja saadakseen kiinni jokaisella tasolla olevia kokaiinintuottajia, välittäjiä ja myyjiä. Toisinaan onnistutaan paremmin, toisinaan huonommin mutta kaikesta taistelusta huolimatta kolumbialaista kokaiinia päätyy tonnikaupalla niin Eurooppaan kuin Yhdysvaltoihinkin. 

Sisällissodan päättymisen piti vaikuttaa kauppaan

Muse aloittaa kirjansa syyskuusta 2016, jolloin vasemmistolaiset FARC-sissit tekivät rauhansopimuksen maan hallituksen kanssa. 50 vuotta kestänyt sisällissota päättyi ja rauhan uskottiin vaikuttavan kokaiinikaupan vähenemiseen – olihan kokaiini merkittävä FARC-sissiliikkeen ja myös vastapuolen eli oikeistolaisten puolisotilaallisten joukkojen rahoituskeino. 

Kirjassa kerrotaan tilanteista, jossa FARC myi kokaiinitahnaa välittäjille, jotka myivät aineen puolestaan puolisotilaallisille joukoille. Rahaa tulvi siis vasemmistolaisille ja oikeistolaisille sotaryhmille, jotta he voisivat ostaa aseita ja tappaa toisiaan.  

Rauha ei kuitenkaan lopettanut kokaiinikauppaa. Kirjassa kerrotaan, kuinka osa FARC-sisseistä perusti uusia järjestöjä ja kuinka he nyt toimivat kokaiinikaupassa. Useat entiset sissit olivat pettyneitä hallitukseen, joka ei lupauksistaan huolimatta avustanut entisten sissien pääsyä normaalielämään. 

Vastaavasti perinteiset kokaiiniparonit jatkoivat ja laajensivat toimintaansa. Näyttääkin siltä, että jokaisen murhatun kokaiiniparonin tilalle tulee uusi paroni. Muse kuvaa yhden tällaisen rikollisjärjestön johtajaa, joka halusi jo luovuttaa mutta ei ehtinyt sitä tehdä ennen väkivaltaista kuolemaansa. 

Palkkamurhaajilla oli oma koulu

Kirjassa on lukuisia pöyristyttäviä yksityiskohtia. Esimerkiksi tyypillinen tapa tappaa vastustaja on ajaa moottoripyörällä kohteen viereen ja ampua sarjatulta uhrin suuntaan. 

Edesmennyt Pablo Escobar perusti koulun, jossa opetettiin moottoripyörän selästä ampumista. Oppilaat jopa kuivaharjoittelivat taitojaan tappamalla täysin viattomia sivullisia. Koulun opettaja kuoli aikanaan juuri opettamallaan tavalla. 

Palkkamurhat ovat niin tavallisia, että niitä tehdään Kolumbiassa muustakin kuin huumekauppaan liittyvistä syistä. Jos joku haluaa eroon uskottomasta aviomiehestään tai bisnespartneri on huijannut jossain diilissä, asiakas saattaa tilata "perintätoimistosta" palkkamurhan. 

Tuntemattomien ruumiiden hautausmaa

Kirjassa kerrotaan myös magiaan sekoittuvasta uskonnollisuudesta Kolumbiassa. 

Puerto Berrion kaupunki kyllästyi siihen, että sen läpi virtaava Magdalena-joki oli täynnä kokaiinisodan uhrien ruumiinkappaleita. Ihmiskappaleet päätettiin noukkia joesta ja haudata tuntemattomien hautausmaalle. 

Nyt paikalliset ovat "adoptoineet" tuntemattomien hautoja ja hoitavat niitä, koska tällä tavalla kuolleet saattavat tuoda haudanhoitajille onnea. Idea siis on, että kuoleet maksavat haudan hoidon vastapalveluksilla, kuten vaikkapa arpaonnella. 

Samaan aikaan palkkamurhaajat käyvät kirkoissa rukoilemassa Neitsyt Marialta onnea luodeillensa, jotka tappaisivat kohteensa. Logiikka menee niin, että jos luodit saavuttavat kohteensa, itse Neitsyt Maria antoi murhille siunauksensa. 

Huumeidenvastainen sota tuomittu epäonnistumaan

Kokaiinin tuotanto ja kauppa on jatkuvaa kissa ja hiiri -leikkiä paitsi että touhusta on leikki kaukana. Kymmenet tuhannet kolumbialaiset ovat kuolleet kokaiinikaupan takia eikä toiminnalle näytä tulevan loppua. 

Muse toteaakin kirjansa lopussa, että huumeidenvastaisessa sodassa ei voi onnistua. Tilanne on sama kuin kieltolain aikaan alkoholin kanssa tai nykypäivänä marihuanan kanssa. Jopa kokaiinin laajamittainen tuhoaminen on ongelmallista, sillä mitä enemmän tätä huumetta tuhotaan, sitä kalliimmaksi ja samalla houkuttelevammaksi se jälleen muuttuu kokaiinista hyötyville ihmisille. 

Muse ennustaakin, että huumeidenvastainen sota jatkuu jatkumistaan ja meidän on vain rakennettava lisää hautausmaita huumeidenvastaisen sodan loistokkaiksi muistomerkeiksi. 

Mikä siis ratkaisuksi? Muse kysyy, voimmeko toivoa tulevaisuudessa tervejärkistä huumeidenvastaista politiikkaa mutta ei lähde kertomaan, minkälaista se voisi olla. Pitäisikö kokaiini siis laillistaa, jotta massiivinen tappaminen saataisiin loppumaan?