Kerttu Pekkarinen ei saanut kasvaa aikuiseksi sisarustensa kanssa. Sen sijaan hän joutui huutolaiseksi perheeseen, jossa lapsella ei ollut arvoa kuin työnteossa.
Kiuruvedellä syntyneen Kerttu Pekkarisen elämä muuttui, kun hän oli 7-vuotias. Viisilapsisen perheen isä kuoli, eikä äidillä ollut varaa pitää huolta lapsikatraasta.
Sisarusparvi erotettiin toisistaan kuka mihinkin. Lapsista tuli eri paikkoja kiertäviä huutolaisia.
– Kyllähän se pelotti, vaikka pääsinkin ensin asumaan naapuriin kummitädilleni. Naapuruston lasten kanssa kirmaaminen metsässä ei poistanut yksinäisyyttä, ja töitä piti tehdä nöyrästi, Kerttu kertoo.
Lapsi- ja vanhustyövoimaa
Aika tutun tädin luona päättyi yhdeksän vanhana, kun erään ison talon asukkaat kyselivät kunnalta huutolaista tilalleen. Kerttu lähti taloon, jossa oli jo ennestään yksi huutolaislapsi- ja mummo.
– Huutolaismummon vaatteet ja lakanat olivat aina täiden peitossa. Hän oli niin huonokuntoinen, ettei pystynyt kuin kuorimaan perunoita.
Lapset sen sijaan ahkeroivat navetassa joka aamu jo puoli viisi.
– Ajoimme esimerkiksi heiniä elukoille ja käytimme silppukonetta. Olin todella väsynyt, ja joskus lähdimme vielä aamutöiden jälkeen seitsemäksi kirkkoon. En muistanut hevoskyydillä taitetusta kymmenen kilometrin matkasta tai jumalanpalveluksesta mitään, koska nukuin koko ajan, Kerttu sanoo.
