Joonas Mustonen
joonas.mustonen@mtv.fi
Viljo Aronniemi oli kenties viimeinen Teikarin taistelun veteraani.
Sotaveteraani, kersantti Viljo Aronniemi siunattiin haudan lepoon Hietaniemen vanhassa kappelissa perjantaina. 99-vuotiaana menehtynyt Aronniemi oli todennäköisesti viimeinen Teikarin taistelusta selvinnyt sotaveteraani.
Aronniemi syntyi Viipurissa vuonna 1925. Vain kolme vuotta myöhemmin hänen äitinsä kuoli. Aronniemi perheineen muutti kanssa äidinäidin hoiviin Teikarin saareen Viipurinlahdelle. Siellä Aronniemi vietti lapsuutensa urheillen ja opinahjon parissa kansakoulussa.
Vuonna 1937 matka kävi isän töiden perässä Ensoon; aivan nykyisen rajan tuntumassa. Kansakoulukin vaihtui yhteiskouluksi. Kesät kuluivat tutussa ympäristössä Teikarin saarella. Isä osallistui suojeluskunnan toimintaan ja Aronniemi isänsä perässä suojeluskunnan poikaosastoon.
Sota syttyi ja perhe lähti evakkoon Sulkavalle.
Maaliskuussa 1940 venäläiset valtasivat Teikarin saaren.
Aronniemen isä toimi elokuusta 1941 eteenpäin Viipurin aseman komennusesimiehenä, jonka ansiosta Aronniemi pääsi Viipuriin asemapäällikön juoksupojaksi. Vanha tuttu kansakoulu oli tuhottu, kun Aronniemi pääsi palaamaan venäläisiltä takaisin vallattuun kaupunkiin.
Koitti vuosi 1943. Viljo Aronniemi täytti 17 vuotta ja käsky kävi kutsuntoihin. Aronniemi määrättiin rannikkotykistöön Mustamaalle ja sieltä Koiviston saarille Saarenpään linnakkeelle. Tehtäviin kuului tykkien etäisyyslaskenta ja myöhemmin taistelulähetin toimet – olihan Aronniemi kyvykäs juoksussa.
9. kesäkuuta 1944. Neuvostoliitto aloitti suurhyökkäyksensä Karjalan kannaksella. Neuvostoliitto valtasi Viipurin takaisin 20. päivä.
Suurhyökkäyksessä koittaisi myös Aronniemen tulikaste. Aronniemi määrättiin Teikarin saarelle, missä käytiinkin merkittävät torjuntataistelut 1.–6. heinäkuuta 1944.
Aronniemi on muistellut, että hänelle ja hänen osastolleen annettiin jokaiselle Suomi-konepistoolit, näkkileipää sekä kenttäpullot. Venematka Teikarsaareen alkoi.
Vastassa oli karmea näky:
– Metsän reunassa makasi kaatuneita, haavoittuneita ja joukko vangiksi saatuja venäläisiä, suomalaisten lääkintämiesten ja vartioiden lisäksi. Saarella leijui savun tuoksu. Tilanne tuntui pöyristyttävältä ja sisälläni kävi tunne, onko tämä viimeinen reissu kotisaarelle.
Aronniemen osasto sai hyökkäyskäskyn.
Aronniemi muistelee, että suomalaisilla riitti tulivoimaa ja alue saatiin takaisin. Kaikki venäläiset joko tuhottiin tai otettiin vangeiksi.
Se oli Aronniemen tulikaste.
Seuraavana aamuna 5. heinäkuuta alkoi tapahtua. Neuvostoliitto aloitti saaren kaikkien rantojen moukaroinnin tykistöllä ja ilmapommituksilla. Pian maihinnousujoukot siinsivät saaren edustalla.
Yleinen käsitys oli, että vastarinta oli toivotonta, Aronniemi muistelee. Suomalaisjoukot perääntyivät viimeiselle puolustuslinjalle.
– Minäkin mietin päiväni olevan viimeisen.
Aronniemen osasto sai käskyn, että uimataitoiset voivat yrittää pelastautua saaresta uimalla.
– Juoksin kiireesti harjannetta pitkin, heitin leipälaukun menemään, irrotin konepistoolin lippaan ja heitin konepistoolin ja lippaan mereen. Heitin saappaat, sarkahousut sekä kenttäpuseron rannalle ja syöksyin vauhdilla mereen.
Aronniemi ui läheiselle Santasaarelle, missä vastassa oli saksalaismiehitys. Heiltä hän sai uuden ja kuivan vaatekerran. Aronniemi meni ilmoittautumaan majuri Esko Tulikouralle. Vastassa oli hymy ja siunaava toteamus:
– Poika, sinä selvisit. Mene nyt lepäämään raskaiden kokemusten jälkeen. Palataan huomenna asiaan, kun rantapuolustus suunnitellaan uusiksi.
Neuvostoliitto ei ikinä päässyt etenemään Suomen sisämaahan, mikä sen suurhyökkäyksensä tarkoitus oli. Ei niin mitätön syy oli käydyt torjuntataistelut Teikarsaarella sekä Melansaaressa.
Rannikkojääkärikillan puheenjohtaja Harri Koponen painotti Ruotuväen haastattelussa vuonna 2023, että näiden saarten taistelut olivat hyvinkin ratkaisevia Kannaksella, ja kaipaisivat enemmän huomiota.
– Tali-Ihantalan ja Tienhaaran taistelut ovat usein ne, mitkä muistetaan ensimmäisenä. Saarissa käydyt taistelut kuitenkin estivät Neuvostoliiton joukkojen etenemisen Kannaksen joukkojen selustaan Viipurin länsipuolella. Jos Teikarin ja Melansaaren puolustus olisi murtunut, isänmaan torjuntataistelun lopputulos olisi ollut aivan erilainen, hän sanoi lehdessä.
Artikkeli jatkuu videon jälkeen.
2:33
Sodan jälkeen Aronniemi lähti opiskelemaan Helsinkiin Pitäjänmäelle Strömbergin tehtaalle sähköasentajaksi.
Ura eteni puhelinalan tehtäviin ja kiinnostus puhelinkeskustelutoimintoihin sen myötä.
Vuonna 1958 Aronniemelle tarjottiin ammattienedistämislaitokselta (nykyään Taitotalo) telepuolen opettajan pestiä. Sieltä hän eläköityi vuonna 1985.
Eläkevuosinaan Aronniemi vietti aikaa niin musiikin parissa Helsingin sotaveteraanikuoron perustajajäsenenä sekä Rannikkojääkärikillan perinnejärjestön jäsenenä. Kaipuu kotiseuduille ei myöskään unohtunut, vaan Aronniemi järjesti useita muistelumatkoja Teikarin saarelle.
Viimeiset vuotensa Aronniemi vietti Kustaankartanon hoivakodissa.
Aronniemellä ja hänen vaimollaan Kirstillä on kolme lasta.
Juttuun on käytetty lähdemateriaalina Helsingin seudun Sotaveteraani, sotien 1939–1945 pääkaupunkiseudun perinneyhdistys ry:n jäsenlehden julkaisua.
Oikaisu 3.2. kello 7.32: Artikkelissa aiemmin kerrottiin virheellisesti, että Neuvostoliitto olisi vallannut Teikarin saaren keväällä 1939. Neuvostoliitto valtasi Teikarin saaren talvisodan loppuvaiheilla maaliskuussa 1940.