Jussi Halla-ahon nettikolumni: Rajojen muuttumattomuus ylimpänä hyveenä

Europarlamentin espanjalaiset kollegat ovat käyneet kuumana Katalonian alueparlamentin päätettyä itsenäistymistä koskevan kansanäänestyksen järjestämisestä. Espanjalaisen näkemyksen mukaan valtakunta on perustuslakinsa nojalla jakamaton, ja maan oikeuslaitos on uhkaillut Katalonian kaupunkien pormestareja syytteellä, mikäli nämä osallistuvat kansanäänestyksen järjestelyihin.

Espanjan suhtautumisen asettaa hiukan hupaisaan valoon se, että se samaan aikaan pyrkii varsin aggressiivisesti saamaan haltuunsa Britannialle kuuluvaa Gibraltaria, jonka väestön valtava enemmistö tutkitusti haluaa pysyä brittiläisenä. Kaksinaismoraalista tulee mieleen Venäjä, jossa separatistisilla puheilla pääsee vankilaan, mutta jonka mielestä on ok miehittää ja liittää itseensä naapurimaille kuuluvia alueita.

Monikansallisten valtioiden johdolla ei yleensäkään riitä ymmärrystä omien vähemmistöjensä emansipaatiopyrkimyksille. Myönteisenä ja hatunnoston arvoisena poikkeuksena voidaan mainita Britannia, joka ei kyseenalaistanut Skotlannin oikeutta äänestää itsenäistymisestä. Sillä tavalla toimii kypsä demokratia.

Eniten minua kuitenkin on aina ihmetyttänyt ulkopuolisten suhtautuminen tällaisiin tilanteisiin. Skotlannin kansanäänestyksen alla suomalaiset ja muut eurooppalaiset kommentaattorit tuntuivat olevan hyvin närkästyneitä skottien mahdollisesta itsenäisyydestä. Itsenäistä Skotlantia ei kuulemma hyväksyttäisi EU:n jäseneksi, sen talous romahtaisi, eikä muutenkaan mistään tulisi mitään. Samanlaisia puheenvuoroja on kuultu Katalonian tapahtumien yhteydessä. Euroopan parlamentin puhemies ja komission puheenjohtaja ovat vakuuttaneet tukevansa Espanjan yhtenäisyyttä.

Vastalauseet ovat usein legalistisia: niissä vedotaan Espanjan perustuslakiin, joka ei salli maan alueiden itsenäistymistä. Kysymys on kuitenkin moraalinen ja poliittinen. Kansojen itsemääräämisoikeus on yksi kansainvälisen politiikan perusperiaatteista. Koska kansat koostuvat ihmisistä, viime kädessä on kyse ihmisten oikeudesta valita itselleen mieleisensä yhteiskuntamuoto ja esivalta. Jos jonkun maan perustuslaki estää tämän oikeuden toteutumisen, kyseinen perustuslaki on väärässä ja sitä pitää muuttaa.

Tällaisia vaatimuksia ei kuitenkaan Espanjalle ole esitetty.

Isäntämaan lakiin vetoaminen on ongelmallista siksikin, että kansojen oikeus hallita itseään olisi riippuvainen isännän suopeudesta. Miksi skotlantilaisilla on oikeus päättää asiasta itse, jos katalaaneilla ei ole?

Nihkeä suhtautuminen separatismiin ei rajoitu EU:n jäsenmaiden sisällä tapahtuvaan kehitykseen. Muistan elävästi, millainen yllätys ja herätys itselleni oli 80-luvun lopulla ja 90-luvun alussa länsimaiden, siis Länsi-Euroopan ja Yhdysvaltain, kylmä suhtautuminen ensin Jugoslavian ja sitten Neuvostoliiton osavaltioiden itsenäisyyspyrkimyksiin. Tuntui omituiselta, että länsi, joka koko kylmän sodan ajan oli propagandassaan puhunut demokratiasta ja kansojen vapaudesta, läksytti nyt Slovenian, Kroatian, Ukrainan ja Baltian maiden demokraattisesti valittua johtoa "geopoliittisen tasapainon horjuttamisesta" ja hirttäytyi koko arvovallallaan epädemokraattisten imperiumien yhtenäisyyden säilyttämiseen.

Niiden, jotka ovat liian nuoria muistamaan noiden päivien tapahtumia, kannattaa katsoa vaikkapa YouTubesta sen ajan uutiskatsauksia ja dokumentteja. Se on noloa katseltavaa.

Skotlannin kansanäänestyksen alla keskustelin aiheesta toisen suomalaismepin kanssa. Hänkin oli huolissaan "tasapainosta" ja vakaudesta. Samoin mahdollisesta ketjureaktiosta: "Sittenhän Ahvenanmaakin voisi haluta itsenäistyä!"

No entä sitten? Miksi se ei saisi? Mitä pahaa siitä seuraisi? Mitä erityisen ihanaa juuri nykyisissä rajoissa on?

Vuonna 1991 eräs silloin keskeinen sosialidemokraattinen kansanedustaja ihmetteli julkisuudessa, mitä järkeä Baltian maiden olisi itsenäistyä, kun "muu Eurooppa on yhdentymässä". Samaan "mitä järkeä?"-kysymykseen olen törmännyt myös Skotlannin ja Katalonian yhteydessä.

Kysymys voi itsessään olla perusteltu, mutta siitä seuraa väistämättä toinen kysymys: Mitä järkeä nykyisten itsenäisten valtioiden on olla itsenäisiä valtioita? Miksi Suomi pitää omaa itsenäisyyttään niinkin järkevänä asiana, että katsoo aiheelliseksi juhlia sen 100-vuotispäiviä? Onko maailma jossakin kohdassa tullut niin valmiiksi, että kaikkien olemassaolevien kansallisvaltioiden on järkevää olla itsenäisiä, mutta uusien synnyssä ei ole järkeä? Vai ovatko eri kansat siinä suhteessa erilaisia, että joidenkin kohdalla itsenäisyydessä on järkeä ja toisten kohdalla ei?

Kansallismielisenä ihmisenä pidän kansallisvaltioita hyvänä järjestelynä ja parhaana työkaluna kansojen ja niihin kuuluvien ihmisten etujen puolustamiseksi. Kansallisvaltio ja kansallistunne ovat myös terveen koheesion lähteitä. Voidaan tietysti saivarrella siitä, mikä on kansakunta, eikä siihen kysymykseen olekaan objektiivista vastausta. Englantilaiset ja amerikkalaiset ovat mielestään eri kansoja, vaikka puhuvat samaa kieltä. Saksan- ja ranskankieliset sveitsiläiset ovat mielestään samaa kansaa, vaikka puhuvat eri kieltä. Identiteetti voi rakentua alueelliselle, kielelliselle, kulttuuriselle, historialliselle tai uskonnolliselle perustalle. Kansan itsemääräämisoikeuteen kuuluu myös vapaus tehdä nämä määrittelyt itse.

Euroopan unionissa jokainen jäsenmaa voi tuoda yhden virallisen kielensä unionin, ja siten esimerkiksi Euroopan parlamentin, viralliseksi kieleksi. Jo tämä asetelma antaa yhden vastauksen kysymykseen, mitä järkeä Katalonian (tai esimerkiksi Baskimaan) olisi itsenäistyä. Millä tavoin on reilua ja perusteltua, että vaikkapa suomalaiset tai maltalaiset saavat EU:ssa työskennellä omalla kielellään, mutta katalaanit ja baskit eivät? Kysymys voi olla akateeminen, koska useimmat työskentelevät joka tapauksessa englanniksi, mutta symbolisesti se on mielestäni polttava.

Kansa, jolla ei ole valtiota, ei yksinkertaisesti ole eikä voi olla tasa-arvoinen sellaisen kansan kanssa, jolla on valtio. Kansallismielisenä ihmisenä ja kansojen tasa-arvon ystävänä katson asiakseni tukea rauhanomaista, demokraattista separatismia kaikkialla, missä sitä ilmenee. Katalonialainen separatismi on ollut rauhanomaista ja demokraattista. Jos Espanja yrittää väkivaltaisesti tukahduttaa tällaisen liikehdinnän, se voi oikeastaan syyttää itseään kaikesta, mitä siitä seuraa.