Jussi Halla-ahon kolumni: Ei enää b-sarjan toimija – Kiina on paljon vaarallisempi peluri kuin Venäjä

Afrikan unionin päämaja Addis Abebassa, Etiopian pääkaupungissa, otettiin käyttöön vuonna 2012. Sen suunnitteli ja rakensi kiinalainen China State Construction Engineering Corporation -yhtiö.

200 miljoonan dollarin rakennuksen maksoi lahjana Kiinan valtio. Myös huonekalut ja tietojärjestelmät olivat kiinalaisten valmistamia ja asentamia. Tiettyä huumoria oli siinä, että kiinalaisten suunnitteleman, rakentaman ja maksaman rakennuksen tarkoitus oli symboloida Afrikan nousua omille jaloilleen.

Tämän vuoden tammikuussa puhkesi skandaali, kun ranskalainen Le Monde -sanomalehti paljasti, että rakennusmateriaalina oli käytetty neuvostoajoilta tuttua "mikrofonibetonia". Rakennuksen seinät ja kalusteet olivat täynnä kuuntelulaitteita, ja tietokonejärjestelmä kopioi päivittäin tietonsa Shanghaissa sijaitsevalle serverille.

Kiinan hallitus tietenkin kiisti tietävänsä asiasta mitään ja piti syytöksiä perusteettomina ja naurettavina.

Katseet pitäisi kääntää Kiinaan

Länsimaailman huomio on viime vuosina kiinnittynyt Venäjään ja sen tekemisiin.

On tietysti totta, että Venäjä on autoritäärinen valtio ja sotilaallisesti vaarallinen naapureilleen, mutta taloudellisena kääpiönä sen mahdollisuudet muuhun kuin pienimuotoiseen kiusantekoon ovat varsin rajalliset.

Venäjä ei ole "systeeminen uhka" muulle maailmalle, toisin kuin Kiina, jonka vaikutusvalta perustuu investointeihin, kehitysapuun ja vientiin. Kiina on maailman toiseksi suurin kansantalous, joka lähitulevaisuudessa syrjäyttää Yhdysvallat ykkössijalta.

Miksi Kiina pääsee vähemmällä kuin Venäjä?

Länsimaiden kaksoisstandardi suhtautumisessa Kiinaan ja Venäjään on mielenkiintoinen.

Esimerkiksi Venäjän vaalit, oikeuslaitos tai median vapaus tuskin täyttävät länsimaisia vaatimuksia, mutta mitä näiden asioiden osalta voidaan sanoa Kiinasta?

Venäjällä järjestetään epärehellisiä vaaleja, Kiinassa ei järjestetä vaaleja lainkaan. Venäjä trollaa internetiä, Kiina on korvannut koko internetin valtavalla intranetillä. Kuitenkin Venäjälle räksytetään väsymättä, Kiinalle ei juurikaan.

Yksi syy on epäilemättä kulttuurirelativismi: venäläiset ovat eurooppalaisia, joten heiltä voi odottaa jotakin, toisin kuin kiinalaisilta, jotka ovat joitakin aasialaisia. Toinen syy on ehkä se, että Donald Trumpin, joka suhtautuu hyvin jyrkästi Kiinaan, epäillään sympatisoivan Vladimir Putinia.

Koska Trumpin on pakko olla väärässä joka asiassa, Kiinaan on syytä asennoitua ymmärtäväisemmin kuin Venäjään.

Terästulleissa mentiin pieleen

Trump on ollut periaatteessa oikeilla jäljillä kiinnittäessään kauppapolitiikassa huomiota Kiinaan. Esimerkiksi terästullit ovat kuitenkin olleet hiukan lapsellinen ja populistinen toimenpide.

Ensinnäkin niiden käyttöönotossa viivyteltiin liian pitkään. Trump uhosi tulleilla jo vaalikampanjassaan. Kun hän voitti vaalit, amerikkalaiset teräksentuojat ostivat varastonsa täyteen kiinalaista terästä varmuuden vuoksi, ja tämä maksoi amerikkalaiselle terästeollisuudelle enemmän työpaikkoja kuin tulleilla voidaan pelastaa.

Toiseksi teräs on raaka-aine, ei lopputuote. Vaikka tullit hyödyttävät amerikkalaista terästeollisuutta, niistä on paljon enemmän haittaa kotimaiselle korkean jalostusasteen ja lisäarvon tuotannolle, esimerkiksi auto- ja koneteollisuudelle, joka käyttää terästä raaka-aineenaan. Tämä taas heikentää amerikkalaisen auto- ja koneteollisuuden kilpailukykyä suhteessa muuhun maailmaan, mukaan lukien Kiina.

Protektionismia ei kannata soveltaa aivan kaikkeen

Yhdysvallat on pitkälle kehittynyt talous, jonka tuotanto on diversifioitunutta, ja jossa on valtavat kotimarkkinat. Vaikka protektionismi sinänsä on mielestäni pitkällä tähtäyksellä järkevää politiikkaa, sitä ei kannata soveltaa aivan kaikkeen.

EU on uhannut vastatoimenpiteenä määrätä tullit Harley Davidson -moottoripyörille ja maapähkinävoille. Jos kauppasotaan ryhdytään, tämä on järkevää, koska Harley Davidsonit ja maapähkinävoi ovat korkean jalostusasteen ja lisäarvon lopputuotteita.

Kiina kasvattaa mahtiaan kulissien takana

Mutta takaisin Kiinaan. Maa on kansainvälisessä mediassa pyrkinyt hälventämään pyrkimyksiään koskevia huolia muun muassa korostamalla sitä, että sen sotilaallinen läsnäolo maailmalla on vähäistä. Kiinalla on yksi laivaston huoltotukikohta Djiboutissa. Yhdysvalloilla on lähes 800 sotilastukikohtaa 70:ssä maassa.

Kiinan poliittinen mahti leviää hienovaraisempia ja pehmeämpiä keinoja käyttäen ja tunkeutuu syvemmälle. Kiina ei ole normaali markkinatalous, vaan sen jättiläisyritykset ovat poliittisen johdon ohjauksessa ja valvonnassa. Pieni, mutta kuvaava esimerkki on kirjoituksen alussa mainittu Afrikan unionin päämaja.

Kiinan ulkopolitiikan ytimessä on vuonna 2013 käynnistetty Belt and Road -strategia, jonka puitteissa Kiina investoi jopa 150 miljardia dollaria vuodessa infrastruktuurihankkeisiin 68:ssa maassa. Kiina hakee kannattavia sijoituskohteita valtaville valuuttareserveilleen ja uusia markkinoita esimerkiksi rautatie-, sementti- ja terästeollisuudelleen.

Köyhien maiden on vaikea kieltäytyä rahasta ja investoinneista, mutta niillä on hintansa: poliittinen riippuvuus ja kiitollisuudenvelka. Kynnys kritisoida Kiinan tekemisiä kansainvälisissä elimissä kuten YK:ssa voi nousta sietämättömän korkeaksi.

Kiinalainen kulttuurivienti toimii

Kiinalainen kulttuurivienti on monessa mielessä onnistuneempaa kuin amerikkalainen. On helpompaa saada kehitysmaalaisista kavereita rakentamalla näille rautateitä ja tehtaita kuin pommittamalla ja ajamalla tankilla päälle.

Kiinaa rajoittaa voimakkaasti ulkomaisia investointeja omalla maaperällään. Länsimaat eivät ole vastanneet samalla mitalla, vaan Kiina on voinut ottaa suorasti tai epäsuorasti hallintaansa esimerkiksi henkilö- tai muiden arkaluonteisten tietojen keräämiseen, säilyttämiseen tai prosessointiin erikoistuneita yrityksiä länsimaissa, millä voi olla huomattavia seurauksia kansalliselle turvallisuudelle.

Kiinassa on 1,4 miljardia asukasta. Valtava määrä kiinalaisia nuoria opiskelee länsimaisissa korkeakouluissa. Australiassa on viime aikoina käyty keskustelua siitä, millaisia vaikutuksia maan yliopistoissa annettavan opetuksen laatuun voi pahimmillaan olla sillä, että ne ovat yhä riippuvaisempia kiinalaisista maksavista asiakkaista.

Juhlapuheissa korostetaan sitä, että kun kiinalaisnuoret tutustuvat länsimaiseen elämänmenoon ja moniarvoiseen yhteiskuntaan, tämä heijastuu pitkällä aikajänteellä myönteisesti myös Kiinan sisäiseen kehitykseen.

Kiina on kuitenkin totalitaarinen yhteiskunta, joka sietää aiempaa huonommin dogmasta poikkeavia näkemyksiä. Jos ulkomaalainen yliopisto ryhtyy vaikkapa talous- tai yhteiskuntatieteellisessä opetuksessaan haastamaan kiinalaisten (maksavien) asiakkaidensa näkemyksiä, se voi olla pian yliopisto ilman (maksavia) asiakkaita.

Kiinan valtaapitävillä on viimeinen sana siihen, kuka maasta lähtee opiskelemaan ja minne. Tieteellinen integriteetti voi jäädä taloudellisten realiteettien jalkoihin.

Kiina ei ole enää b-sarjan toimija

Länsimaalaiset tuudittautuvat liian usein siihen vanhentuneeseen käsitykseen, että Kiina olisi halpaa roskaa tuottava ja kehitysmaihin dumppaava b-sarjan toimija. Toisin kuin Venäjä ja Turkki, kaksi muuta epädemokraattista jättiläistä, Kiina ei liioin pyri perinteiseen sotilaalliseen voimapolitiikkaan rajojensa ulkopuolella.

Maan johtaja Xi Jinping on määritellyt tulevan vuosikymmenen tavoitteeksi siirtymisen talouden määrällisestä kasvusta hallittuun laadulliseen kasvuun: parempaan pankkijärjestelmään ja kansalaisten korkeampaan elintasoon.

Kiina on ikivanha kulttuuri, eikä kiinalaisilla ole kiire mihinkään. Kiinalla on materiaalisesti kilpailukykyinen vaihtoehto liberaalille länsimaiselle demokratialle, ja juuri tämä tekee Kiinasta paljon vaarallisemman pelurin kuin Venäjä.

Jussi Halla-aho on perussuomalaisten puheenjohtaja.