Ikääntyneinä toisensa löytäneiden Inkerin ja Arvon vanhuus on onnellisinta yhdessä – eivätkä hoivakodeissaan syttyneet rakkaustarinatkaan ole harvinaisia.
Vielä reilu kymmenkunta vuotta sitten oli kaksi yksinäistä: Joensuussa asunut, leskeksi jäänyt Arvo sekä ilman isäntää omakotitalossaan Liperissä hyörinyt Inkeri. Sitten kumpikin heistä lähti tansseihin, ihan kuin 1930-luvulla syntyneiden Inkeri Voutilaisen ja Arvo Karttusen nuoruudessakin oli tapana.
Lavalla Inkeri ja hänet tanssiin kutsunut Arvo huomasivat nauttivansa myös toistensa kanssa jutustelusta. Amor selvästikin viritteli nuoliaan, ja tunnelma tiivistyi. Tänä päivänä tuota ikäihmisten kohtaamista kiittelevät monet.
Läheisyydestä hyvinvointia
Avioparina pohjoiskarjalaiseen Attendo Jyrin hoivakotiin muuttaneiden Inkerin ja Arvon seurassa istuvat tänään Arvon tytär Eija Reijonen sekä tämän puoliso Raimo Reijonen.
Ilmassa leijuu kysymys, millainen Inkerin ja Arvon vanhuus olisi, jos rinnalla ei olisi rakasta elämänkumppania? Arvon Eija-tytär puhuu tuntemukset sanoiksi.
– Isä ja Inkeri tekevät toisilleen hyvää. Kun saa rakastaa ja toinen on hoivakodissakin koko ajan lähellä, kumpikin on pirteämpi ja tuntee olonsa turvallisemmaksi, Eija Reijonen sanoo.
Hän asuu Helsingissä, yli viiden tunnin ajomatkan päässä Attendo Jyrin Ylämyllyllä sijaitsevasta hoivakodista.
Eija Reijonen myöntääkin, että hänen – ja muidenkin pariskunnan aiemmista liitoista olevien lapsien - on parempi olla, kun he tietävät, että vanhemmilla on hoivakodissa koko ajan toisistaan seuraa.
Uusiakin rakkaustarinoita
Attendo Jyrin hoivakodin johtaja Maarit Pulkkinen suhtautuu ikääntyneiden pariskuntien rakkauteen ja läheisyydentarpeeseen kunnioituksella. Myös hoivakodissa syntyneitä rakkaussuhteita tuetaan.
– Aina tuemme, jos yhdessäolo vaan tekee molempien osapuolten mielialalle hyvää. Inkeri ja Arvo eivät ole suinkaan ainut tänne muuttanut pariskunta, vaan meillä on asunut toinenkin pari ja tiedän, että myös yksi uusi pariskunta on alkanut viihtyä hyvin yhdessä, Pulkkinen hymyilee.
Vastaavanlaisia rakkaustarinoita on todistettu monessa muussakin eri puolella maata sijaitsevassa Attendon Mummolassa. Kihlojakin on Mummoloissa vaihdettu.
Toinen toisensa ”muisti”
Inkerin ja Arvon elämässä koettiin raastava vaihe silloin, kun molemmilla alkoi tulla kotona asumisen oheen vuodeosastojaksoja. Kummankin jälkikasvukin joutui miettimään niin yksin kotona olleen vanhuksen kuin tämän sairaalahoidossa olleen puolisonkin jaksamista.
Inkerille ja Arvolle yhteinen elämä ei tarkoittanut yhteen muuttoa vielä siinä vaiheessa, kun he avioituivat vuonna 2003. Arvo oli tuolloin niin hyvässä kunnossa, että pystyi hyvin pitämään asuntonsa Joensuussa ja Inkeri omakotitalonsa noin puolen tunnin matkan päässä Arvon luota. Yhdessä vietettiin silti paljon aikaa, ehdittiin matkustellakin, ja Arvo huolehti esimerkiksi Inkerin omakotitalon lumitöistä.
– Jossain vaiheessa tilanne alkoi kuitenkin olla sellainen, että isä oli ikään kuin Inkerin jalat ja Inkeri kuin isän muisti, Eija Reijonen kertoo.
Levottomuus katosi
Reijonen naurahtaa, että tässä hetkessä hän taitaa olla osin niin Inkerin kuin isänsäkin muisti.
– Hoitajat ovat sitä mieltä, että kumpikin heistä voi paremmin nyt, kun he ovat asuneet reilun puoli vuotta täällä Jyrin hoivakodissa – ja minunkin silmäni todistavat samaa, Reijonen sanoo.
Ennen kuin Inkeri ja Arvo pääsivät muuttamaan Jyrin hoivakotiin 2012 joulukuussa, molemmat olivat välillä terveyskeskuksen vuodeosastolla, väliin edellisessä hoivakodissa.
Siellä Inkeri ja Arvo nukkuivat vierekkäin, mutta huonosti. Eija Reijonen uskookin, että parin aiempi levottomuus ja väsymys johtui unen puutteesta.
– Nyt he nukkuvat omissa, vierekkäisissä huoneissaan. Ja Arvo aina tulee, kun Inkeri kutsuu, Inkerin omahoitaja Miia Myller kertoo.
2 televisiota = harmonia
Inkeri ja Arvokin kehuvat nykyjärjestelmää. Inkeri tosin vitsailee ensin, että pakkohan hänenkin on katsoa Arvon takia urheilua televisiosta, mutta korjaa sitten, että hyvä, että molempien huoneissa on omat televisiot.
– Minä katson omastani mieluiten jalkapalloa, ja uutiset katsomme yhdessä, Arvo jatkaa.
Inkerin huoneen puolella on paljon valokuvia suvusta. Kehystettyinä on niitäkin, joissa hän ja Arvo ovat yhdessä jommankumman lastenlasten kanssa. Isoin, Liperin kirkon valokuva, on ripustettu seinälle. Siellä Inkeri ja Arvo menivät naimisiin – melkein salaa.
– Minä pidin siihen aikaan kukkakauppaa Joensuussa. Hääpäivänä isä tuli luokseni ja kertoi, mitä on tapahtumassa. Vastasin, että alan tehdä äkkiä morsiuskimppua, Eija Reijonen kertoo.
Ystäviäkin ympärillä
Muistisairauksiensa takia Inkeri ja Arvo eivät välttämättä tiedostaisi aina enää edes toistensa tärkeyttä – jos eivät saisi olla yhdessä.
– Jos Arvo sattuu nimittämään Inkeriä tyttärekseen, Inkeri korjaa kyllä heti, Inkerin omahoitaja-Miia kertoo.
Siinä hoivakodin osassa, jossa Inkeri ja Arvo asuvat, on vain viisitoista asukasta. Pienessä yhteisössä tunnelma on muistisairaille isoa miljöötä lempeämpi. Tämänpäiväisten vieraiden lähdettyä mennään lounaalle. Arvo omalla rollaattorillaan ja Inkeri omallaan, Miian tukemana. Ruokailun jälkeen Arvo ja muut miehet jatkavat eilistä tikanheittoa. Niin kun jäi tilanne kiperäksi!
Lähde Deski.fi