Ihmiskunnan syötävä historia

Arvioitsija: Janne Hopsu

Joka kerta kun avaa säilyketölkin ja miettii että tässäpä on hyvä keksintö, kannattaa kiittää Napoleonia. Vuonna 1795 ranskalaisten piti kehittää tapa säilöä ruokaa, mikä pitäisi sotilaan murkinan syötävänä ja helposti kuljetettavana repussa. Kokki Nicolas Appert ryhtyi tuumasta toimeen, kehitti kestävän pullosäilytyksen ja kuittasi 12 000 frangia palkintona. Samoihin aikoihin Englannin kanaalin toisella puolella liikemies Peter Durand puuhasteli saman asian parissa – ilmeisesti Appertin kanssa salaa yhteistyössä – ja käytti säilömisastiana metallipurkkia.

Monet keksinnöt pohjautuvat asevoimien tarpeisiin tai on johdettu armeijoille tehdyistä innovaatioista. Niinpä myös tehokas tapa ruokkia isoja ja liikkuvia sotavoimia on päätynyt meidänkin kauppojemme hyllyille.

Appert Durandin tapaus on toimittaja Tom Standagen mainiosti kirjoitetusta ja paljon tietoa sisältävästä kirjasta Ihmiskunnan syötävä historia. Lyhyesti sanottuna se kertoo siitä kuinka ruoantuotanto, -hankinta, -kauppa, ruokapolitiikka ja jalostaminen ovat muokanneet perustavasti ihmiskuntaa. Ilman ruokaa meitä ei olisi, ilman monimutkaista ruokajärjestelmää ei olisi monimutkaisia nykyaikaisia yhteiskuntia – ei edes vanhoja sivilisaatioita.

Kirjaa ei malta päästää käsistään huolimatta joistakin raivostuttavista englanninkielisyyksistä. Appert ei kirjoittanut metodistaan kertovaa kirjaa englanniksi, kuten kirja toteaa. Vielä vähemmän antiikin filosofi Theofrastos (ei Theofrastus) kirjoitti ennen ajanlaskumme alkua kasviopillista teostaan englanniksi nimellä Enquiry into Plants. Eikä Kreml ole Kremlin…

Standage pohtii sitä, miksi ja miten maatalous syntyi ja miten se vaikutti hierarkkisen yhteisön ja yhteiskunnan syntyyn. Mehän olimme pitkään sitä ennen, ja vielä maanviljelyn kanssa rinnakkainkin, keräilijöitä.

Me olemme myös muokanneet ravintomme geenejä jo vuosituhansia. Syömämme maissi on kulkenut pitkän matkan ajallisesti ja maantieteellisestikin teosintistä protomaissin kautta nykyisennäköiseksi massatuotteeksi.

Käyttämiemme tuiki tavallisten mausteiden etsiminen ja laivaaminen avasi eurooppalaisille kirjaimellisesti uusia mantereita ja merireittejä hyvine ja huonoine seurauksineen. Eurooppalaiset kauppiaat, erityisesti portugalilaiset, hollantilaiset ja englantilaiset, toivat silloiselle keskeiselle kauppareitille ja –alueelle Intian valtamerelle ”välimerellisen toimintatavan” 1500-1600-luvuilla.

Intian valtamerellä sikäläiset kauppa-alukset kulkivat aseistamattomina, ja muutenkin maissa kaupankäyntiä pyrittiin pitämään mahdollisimman helppona ja nykyaikaisesti sanottuna byrokratiasta siivottuna. Portugali ”onnistui määrittämään uuden mallin eurooppalaiseen idänkauppaan. Se perustui monopoleihin ja kauppasulkuihin, joita aseistetut laivat valvoivat kauppaverkostossa.” Ei siis mitään uuden ajan sarastuksen WTO-henkeä.

Ruoka on myös politiikkaa ja etiikkaa. Ainakin rikkaissa maissa pohdimme ravinnontuotannon eettisyyttä ja pidämme helposti lähiruokaa tässä suhteessa aina parhaana vaihtoehtona. Näin ei välttämättä kuitenkaan ole, Standage muistuttaa. Hän myös kyseenalaistaa biopolttoaineiden käytön joiltakin osin.

Neuvostoliiton diktaattori Josif Stalin näännytti nälkään miljoonia talonpoikia, kulakkeja, erityisesti Ukrainassa, aatevihollisinaan. Kiinassa Mao Zedong laittoi vieläkin pahemmaksi suuressa harppauksessaan. Meno sai käsittämättömiä piirteitä: ”Ympäri Kiinaa raportoitiin kummallisista saavutuksista, kuten jättiläiskasveista ja eri lajien risteytyksistä: auringonkukkia artisokkien kanssa, tomaatteja puuvillan kanssa ja jopa sokeriruokoa maissin ja durran kanssa. Valokuviin väärennettiin ihmesatoja ja -palstoja, joissa vehnää oli kasvanut niin tiheään, että lapset pystyivät istumaan tähkien päällä.” Tästä maolaisesta fuusioruoasta huolimatta Suuren ruorimiehen kokeilu tappoi kymmeniä miljoonia kiinalaisia maaseudulla.

Toistaiseksi ihmiskunta on kyennyt välttämään Thomas Malthusin laskelmat siitä, että ruokatuotanto ei pysy väestönkasvun perässä. Lajikkeiden kehittäminen on pitänyt meidät kauhukuvaa askeleen edellä, ja sankarin viittaa Standage asettaa yhdysvaltalaisen agronomin Norman Borlaugin ja 1960-luvulla käynnistyneen vihreän vallankumouksen harteille.

Standage muistuttaa lajikkeiden katoamisesta samaan malliin kuin eläinlajien määrä kutistuu. YK:n ruokajärjestö ”FAO arvioi, että 75 prosenttia maailman viljalajikkeista on kadonnut 1900-luvulla ja joka päivä katoaa yksi lajike lisää.” Kirjassa on paljon ajatuksia ruokkivaa ja tiedonnälkää tyydyttävää asiaa.

Janne Hopsu

kirjoittaja on MTV3 Uutisten ulkomaantoimittaja

Tämä blogi on jatkoa Maikkarin kirjallisuussivulle, josta löydät vanhempia kirja-arvosteluja. Lue arvioita täältä: http://www.mtv3.fi/uutiset/kirjat/arviot/

Kirja-arvioita voi seurata myös Facebookissa. Käy tykkäämässä MTV3 Kirjat sivustoa.