Helena Petäistön kolumni: Ex-presidentin vankeustuomio oli kova uutispommi – ei vain Sarkozylle itselleen vaan koko Ranskalle

Kohutuomion mukana Sarkozyn poliittinen tulevaisuus pyyhkiytyi pois hetkessä, vaikka kiistanalainen persoona tuskin vieläkään lakkaa vaikuttamasta maan kuohuvaan politiikkaan.

Presidenttikautensa aikana vuosina 2007-2012 Sarkozy sai lisänimen "Duracell-pupu", sen verran kova energiapakkaus hän oli melkeinpä rauhattomuuteen asti. Kun sama nokkamies nautti lounasta ensin Venäjän presidentti Dimitri Medvedevin kanssa Nizzassa ja päivällistä samana iltana Yhdysvaltain presidentin George W. Bushin kanssa Washingtonissa, saattoi puhua jo "planeetanlaajuisesta johtajuudesta".

Mikään ei näyttänyt miestä hidastavan. Viilipyttymäisellä Saksan liittokansleri Angela Merkelillä oli tiettävästi kestämistä väsymättömän ranskalaishäkkärän kanssa.

Vaalitappionsa jälkeen, kun sosialistien François Hollande puhalsi Sarkozylta toisen virkakauden vuonna 2012, tämä vannoi vetäytyvänsä politiikasta. Sitä ihmettä ei kuitenkaan tapahtunut, vaan kestopupu pyrki taas maltillisen oikeiston ehdokkaaksi viime presidentinvaaleissa vuonna 2016.

Suureksi pettymyksekseen ja yleiseksi yllätykseksikin Sarkozy ei enää yltänyt edes puolueensa ehdokkaaksi, ja presidentiksi nousi Emmanuel Macron.

Mutta jos joku luuli, että Sarkozysta päästäisiin viimein oikeasti eroon, hänkin joutui pettymään. E-hei, eihän siinä niin käynyt!

Sarkozyn Rue de Miromesnilin toimistonsa porteilla jonottaa yhä mustia autoja ja ovi käy tiheään. Entinen oikeistojohtaja pitää nykyisen tasavaltalais-, entisen gaullistipuolueen nyörejä edelleen hyppysissään, ja nykyinen puoluejohtaja Christian Jacob, hänen entinen ministerinsä, on hänen uskollinen lakeijansa. Jacobin välitön lausunto vankilatuomion jälkeen olikin viiltävä: "Tuomion suuruus on täysin suhteeton ja osoitus oikeuden ajojahdista".

Sarkozylla on yhä huomattava kannattajakunta, ja hänen vaikutusvaltansa ulottuu aina Élysée-palatsiin asti, sillä edes Macron ei epäröi konsultoida ajoittain entistä tasavallan presidenttiä.

Yhteydenpito alkoi kuitenkin epävirallista tietä, sillä presidentinrouva Brigitte Macron ja Sarkozyn puoliso, laulajatar Carla Bruni, olivat ystävystyneet keskenään. Näinä turvallisuuden kannalta tuulisina aikoina Macron valitsi sisäministerikseen kovaotteisen Sarkozyn läheisen Gérald Darmaninin.

Macronin ja Sarkozyn väsymättömässä energiassa ja rohkeudessa on niin paljon yhtäläisyyttä, että Macronia kutsutaankin pikkuilkeästi "sivistyneeksi Sarkozyksi".  

Poikkeuksellisen laaja-alaisen ja lukeneen Macronin rinnalla kalpenee moni muukin sivistyneisyyden tasossa, mutta Sarkozysta käytetään usein myös luonnehdintaa "voyou", lurjus. Itse hän erehtyi presidenttinä nimittämään ongelmaesikaupunkien nuoria roskasakiksi, "racaille". Suomessa häntä kutsuttaisiin jätkämäiseksi – eikä välttämättä merkityksessä "kunnon jätkä".

EU-pöydissä Durecell-Sarkozy oli vähän outolintu, joka kyllä pursusi energiaa ja jonka nopean toiminnan ansioksi on laskettava euron pelastaminen vuoden 2008 finanssikriisissä hetkellä, jolloin hidassoutuinen Merkel vielä mietti, mitä tehdä.

Mutta kun neuvottelupöydissä puhuminen muuttui liian usein huudoksi, ei sitä oikein hyvällä silmällä katsottu. Sitä paitsi Sarkozyn Euroopassa oli vain kuusi suurta maata eikä juuri muita. Sen sai pettyneenä nahoissaan tuntea myös Unkari, Sarkozyn isän kotimaa, jolle "oman pojan" nousu Ranskan tasavallan presidentiksi oli alussa kova juttu.

Aktiivisena ja tarmokkaana toimenmiehenä ja loistavana puhujana Sarkozy oli noussut gaullistipuolueen johtoon sen jälkeen, kun hän oli Neuillyn, "Pariisin Kauniaisen", pormestarina itse johtanut megafoni kädessä panttivankidraaman kohteeksi joutuneen paikallisen koulun pääsyä pälkähästä ilman kuolonuhreja. Se sankariteko nosti Sarkozyn hetkessä maanlaajuiseen julkisuuteen.

Mutta vanhan puolueen hillityn charmikkaalle porvaristolle Sarkozy oli nousukas. Hänestä tuli "le président bling-bling", joka ei malttanut peitellä luksusmieltymyksiään, äveriäitä ystäviään eikä edes myrskyisää yksityiselämäänsä, vaikka monet tavalliset ranskalaiset kärvistelivät työttömyyden ja hanttihommien loukussa.

Kun monimutkaiset kiemurat oikukkaan Cécilia-vaimon kanssa päättyivät siihen, että tämä lähti ovet paukkuen Élysée-palatsista ja muutti New Yorkiin Davosin talousfoorumin puuhamiehen ja – mon Dieu! mikä kunnianloukkaus! – Sarkozyn hyvän ystävän kanssa, huokaistiin porvariskodeissa kuitenkin helpotuksesta.

Mutta aivan liian aikaisin. Sitten tuli kuvaan mukaan kuvankaunis, kevytkenkäisenä tunnettu miestennielijä, entinen huippumali, nykyinen laulajatar Carla Bruni. Julkinen kuhertelu Carlan kanssa oli jo liikaa, ja lopulta häät oli pakko pitää julkisuudelta piilossa Élysée-palatsin paksujen seinien ja silkkiverhojen takana, muuten olisivat kaikkien arvokkaasti käyttäytyvien gaullistirouvien äänet menneet muualle.

Tältä ajalta jäi Ranskan poliittiseen elämään lentäväksi lauseeksi Sarkozyn nousukasmainen tokaisu: "Jos 50-vuotiaana ei ole Rolexia ranteessa, on epäonnistunut elämässään". Nyt kuluneella viikolla lause onkin kääntynyt muotoon: "Jos 60-vuotiaana ei ole nilkkapantaa, on epäonnistunut elämässään". Yhden vuoden ehdoton vankilaosuus toteutetaan siis Sarkozyn kohdalla elektronisella nilkkapannalla.

Ranskassa, jossa on koko länsimaisten demokratioiden vahvin presidentinvalta, ovat presidentinvaalikampanjoiden budjetit tähtitieteellisiä. Yhdysvaltain tapaan puolueet joutuvat järjestämään valtavia vaalikokouksia, joihin lain sallima vaalirahoitus ei tunnu juuri millään puolueella riittävän.

Sarkozyn lukuisissa tutkinnoissa ja oikeudenkäynneissä on kyse vaalirahoituksesta. Samasta syystä sai myös entinen presidentti Jacques Chirac aikoinaan kahden vuoden ehdollisen vankeustuomion. Mutta Sarkozy on maan ensimmäinen viidennen tasavallan presidentti, joka on saanut ehdottoman vankeustuomion.

Tuomiot poliittisia johtajia kohtaan siis aina vain kovenevat. Sarkozyn tapauksessa voinee olettaa myös kiistanalaisen persoonan saattaneen vaikuttaa tuomioon, joka yllätti kovuudellaan koko poliittisen kentän.

Siinä, missä Jacques Chirac oli laajojen piirien rakastama miellyttävä persoona, Sarkozy puolestaan on aina jakanut mielipiteitä jyrkästi; häntä joko rakastetaan tai inhotaan. Chirac osasi taputtaa vihamiehiäänkin olalle – paitsi ei äärioikeistojohtajia – kun taas Sarkozylla on aina ollut paha tapa kaivaa verta nenästään.

Ehkä jotakin vaikutusta kovaan tuomioon oli silläkin, kun hän edellisen oikeustapauksensa yhteydessä viittasi oikeuden tuomareihin mitättöminä herneinä, "petits pois". Ei olisi kannattanut.

Joka tapauksessa kaukana ovat ne ajat, jolloin Ranskan vallanpitäjät saivat nautti aivan hämmästyttävän suurta "luottamusta". Kaikki tiesivät, että maan johto rötösteli minkä ehti, mutta myös monien kansalaisten silmissä se kuului vallan tuomiin etuoikeuksiin. Entisessä absoluuttisen monarkian maassa sellaiseen menoon oltiin totuttu.

Kun sosialistien François Mitterrand nousi valtaan vuonna 1981, olisi hänen odottanut putsaavan maan tapoja, joita hän oli vuosikymmeniä ankarasti arvostellut oppositiossa.

Kävi kuitenkin päinvastoin. Nykyisten kriteerien mukaan kahden kauden presidentti olisi 14 vuoden valtakautensa jälkeen saanut niskaansa oikean syyteryöpyn alkaen suuresta salakuunteluskandaalista ja päätyen korruptioon.

Kaikki tiesivät, että Mitterrand oli ranskalaisen sanonnan mukaan "crapeau", rupisammakko, eli pahimman luokan rötösherra, mutta ei se juuri ketään pahemmin hetkauttanut. Kansa oli menoon tottunut, ja poliittisten puolueiden välillä vallitsi kauhun tasapaino. Niin vasemmistolla kuin oikeistolla oli toisistaan niin tulenarkoja asioita kassakaapissa, ettei kumpikaan uskaltanut ottaa niitä esille.

Mitterrandin pitkän valtakauden lopulla ja sen jälkeen alkoi kuitenkin uusien rohkeiden tutkintatuomareiden aika, jolloin ei enää siekailtu alkaa tehdä korkeidenkaan tappien luona kotietsintöjä dramaattisesti aamukuudelta median suureksi iloksi. Aina siitä lähtien ovat panokset koventuneet, ja Chiracin saaman ehdollisen vankilatuomion jälkeen tabuja ei ole enää ollut.

Viime presidentinvaalien tuoksinasta vuonna 2016 seurasi Sarkozyn entisen pääministerin François Fillonin saama peräti viiden vuoden vankeustuomio, josta kaksi ehdotonta, sillä hän jäi kiinni henkilökohtaisesta rötöstelystä, kun Penelope-vaimolle oli vuosien varrella maksettu miljoonan euron edestä palkkaa valtionkassasta ilman minkäänlaista työpanosta. Kyseessä oli ikivanha maantapa.

Samaan aikaan äärivasemmiston nokkamies, aina ärhäkkä Jean-Luc Mélenchon selvisi kotietsinnöillä ja kolmen kuukauden ehdollisella vankeustuomiolla puolueensa vaalirahoitusvilpistä. Lista olisi väsyttävän pitkä, jos sellainen pitäisi tässä tehdä.

Nyt Ranskassa oikeuslaitoksen valta on nimittäin jo sitä luokkaa, että tutkijat alkavat kiinnittää siihen tosissaan huomiota. Oikeustieteen professori Bertrand Mathieu valottaa asiaa käsittelevässä kirjassaan, että rajuksi kehittynyt hermosota politiikan ja oikeuslaitoksen välillä onkin perua aina Ranskan vallankumouksen ajoilta: Kuningasvallan aikana silloinen säädyistä koottu parlamentti oli myös kuninkaan nimissä tuomioita jakeleva instituutio.

Kun kuningasta ei enää ollut, vallankumouksen höyrypäät alkoivat jakaa giljotiinituomioita, tuomareiden kohtalo oli sinetöity, ja valtasuhteiden taistelu sai alkunsa. "Mitä heikompi on poliittinen valta, sitä enemmän vahvistuu tuomarien valta", kiteyttää professori tänä päivänä.

Onko Sarkozyn saama yllättävän ankara tuomio todiste tästä valtataistelusta, ajojahtia kuten hänen kannattajansa väittävät, vai aidosti oikeudenmukainen tuomio? Tästä kiistellään nyt ankarasti myös Ranskan mediassa. Vaarana on sekin, että liian ankariksi katsottuja tuomioita aletaan todellakin pitää ajojahtina, ja luottamus oikeuslaitokseen murenee. Sellaiseen ei demokratialla ole varaa.

Poliitikkoihin taas ranskalaisten luottamus on mennyt jo aikoja sitten. Tällä hetkellä peräti 65 prosenttia kansalaisista pitää useimpia poliittisia johtajiaan korruptoituneina, ja vain 16 prosenttia heistä enää luottaa poliittisiin puolueisiin. Se merkitsee alhaista äänestysvilkkautta ja populistiehdokkaiden suosion kasvua.

Sarkozyn aiempi vaalirahoitusta koskeva oikeudenkäynti penkoi hänen kosmetiikkajätti L’Oréalin perijättäreltä Liliane Bettencourtilta mahdollisesti saamaansa 150 000 euron laitonta lahjoitusta. Syytettä ei koskaan voitu osoittaa todeksi, mutta tutkinnan aikana syntyi erillinen tapaus "Bismouth", josta Sarkozy nyt siis tuomittiin.

Hänen asianajajansa Thierry Herzog keksi ehdottaa, että molempien hyvin tuntema oikeuden tuomari Gilbert Azibert voisi mahdollisesti antaa tietoja siitä, missä tutkinnassa mennään, jos Sarkozy lupaisi auttaa tuomaria saamaan havittelemansa pienen kunniaviran Monacossa. Kyseisen viran vuosikorvaus olisi ollut symbolinen 5000 euroa. Juonen sopimiseen käytettiin salaista puhelinnumeroa, jonka haltijaksi oli tekaistu Paul Bismuth.

Ranskan verrattain uusi finanssiasioiden syyttäjänvirasto löysi Bismuthin ja salakuunteli 17 puhelinkeskustelua, joista paljastui jutun juoni. Lopulta koko hanke kuivui kokoon, eikä Sarkozy koskaan hommannut tuomarille tämän toivomaa Monacon virkaa.

Sen sijaan syyttäjänvirasto oli käyttänyt valtavasti veronmaksajien rahaa salakuunteluun, jossa isoa liuta asianajajia ja tuomareita kuunneltiin, kun vihjeitä etsittiin kuin neulaa heinäsuovasta ennen kuin Bismuth löytyi. Tästä "pikkujutusta" Sarkozy, itsekin asianajaja koulutukseltaan, oletti pääsevänsä vain naarmuilla.

Siksi pöyristys oli suuri, kun tuomio olikin kaikkea muuta kuin mitä osattiin odottaa. Koko kolmen kopla, Sarkozyn lisäksi sekä hänen asianajajansa että juonessa ollut tuomari saivat kolmen vuoden vankeustuomion. Kaikkia odottaa vuoden nilkkapanta ja asianajaja Herzogia myös viiden vuoden kielto harjoittaa ammattiaan.

Jopa arvostettu liberaali asia-aikakauslehti Le Point, joka arvosteli aikoinaan kovin sanoin varsinkin Sarkozyn talouspolitiikkaa ja vaati kerran häntä jopa poistumaan politiikasta, hämmästeli suuressa kansikuvajutussaan oikeuslaitoksen nykyistä suhteellisuudentajun puutetta.

Vai mitä mieltä oltaisiin Suomessa, jos ministeri Krista Kiurulle tehtäisiin yllättäen kotitarkastus ennen kuin hänet asetettaisiin kesken kaiken syytteeseen koronakriisin huonosta hoidosta. Tällainen yllätys nimittäin todellakin odotti Macronin hallituksen nykyistä terveysministeriä, Olivier Vérania, viime lokakuussa! Jatkoa voi nyt vain arvailla Sarkozyn saaman tuomion jälkeen.

Mutta jo ennen sitä nähdään, riittääkö enää nilkkapantakaan Sarkozyn seuraavassa, tässä kuussa alkavassa niin sanotussa Bygmalion-oikeudenkäynnissä. Siinä on jälleen kerran kyse vaalirahoituksesta, mutta tällä kertaa saattaa löytyä selviä todisteita, ja vaalirahakaton ylittänyt summakin on aivan toista luokka, peräti 20 miljoonaa euroa.

Runosuoni voi vielä hyytyä kuvankauniilla Carla-rouvallakin, joka kuluneella viikolla riimitteli miehensä syyttömyyttä Instagramissa käyttäen hänestä kauniisti nimitystä "my love" ja luvaten totuuden voittoa. Mielenkiintoista onkin nähdä, muuttuuko ankara tuomio hovioikeudessa. Kohta voi jo kysyä, kuka ylipäätään uskaltaa enää Ranskassa lähteä politiikkaan.