Portugalin GP vuonna 1993 muistetaan Suomessa ehkä parhaiten Mika Häkkisen lupaavasta debyytistä McLarenin kisakuskina, mutta Estorilissa tapahtui tuona syyskuisena viikonloppuna tapaus, joka oli osaltaan ratkaisemassa kiistellyn aktiivijousituksen kohtaloa.
Radan piirteitä ja mutkia lukevaa järjestelmää oli kehitetty koko 1980-luvun ajan, ja aluksi vain hydraulisesti autoa tasapainottaneesta systeemistä oltiin vähitellen menty kohti elektronisesti ohjailtua jousitusta.
Vuosina 1991–92 Williams-talli otti jättiharppauksen eteenpäin kehittämällä tietokonepohjaisen aktiivijousituksen, jossa radan mutkien vaatimukset pystyttiin ohjelmoimaan järjestelmään etukäteen. Williams otti mullistavan keksinnön käyttöönsä ensimmäistä kertaa Adelaiden sateisessa päätöskisassa 1991 ja seuraavalla kaudella Nigel Mansell tyhjensi muun muassa sen avulla pöydän yhdellä F1-historian ylivoimaisimmista mestaruuskausista.
Kaudella 1993 kilpailijat olivat jo ehtineet jättimäisistä kustannuksista huolimatta jollain tasolla kopioimaan Williamsin innovaation, mutta Kansainvälinen autoliitto FIA alkoi pian kantaa huolta huimasti kohoavista mutkanopeuksista. Tiimit kuitenkin halusivat jatkaa kauden loppuun samoilla säännöillä pystyttyään osoittamaan, että aktiivijousitus oli silloisten sääntöjen mukainen.
Ensimmäiset uhrit olivat kuitenkin lähellä elokuun Belgian GP:n harjoituksissa, kun Alessandro Zanardi ajoi hirvittävässä vauhdissa ulos Lotuksensa hybrauliikan petettyä Eau Rouge -mutkassa. Pelastajat olivat jäädä vielä Ayrton Sennan McLarenin alle, kun tämä saapui kovalla vauhdilla mutkaan ja pyörähti kaiteeseen osuttuaan Lotuksesta irronneeseen romuun. Kun myös Philippe Alliot’n Larrousse-auto rysähti harjoituksissa seinään samassa kohtaa rataa, varikolla alkoi kuuma keskustelu lajin turvallisuudesta.