Euroalueen velkakriisi on vahvistanut Saksan mahtiasemaa Euroopassa. Myös Washingtonissa on päädytty siihen, että Eurooppa vastaa Berliinistä. Näin osa Saksan eliitistä ainakin uskoo tai vähintään toivoo. Osa myös pelkää. Ehkä jopa isompi osa.
Berliinin hallintokortteleissa on viime viikkoina, aina sopivan tilaisuuden tullen ja yleensä rinta rottingilla, kerrottu seuraavaa.
Vähän ennen viimeistä kansakunnan tilaa käsittelevää puhettaan Yhdysvaltain presidentti Barack Obama kilautti liittokansleri Angela Merkelille Berliiniin. Obama oli viimein lämmennyt ajatukselle Euroopan ja Yhdysvaltain vapaakauppa-alueesta ja päätti taivuttaa siitä oman aloitteen. Valkoisen talon isäntä halusi kuitenkin ensin varmistaa, että eurooppalaiset ovat täydestä sydämestään mukana ja että asiasta voidaan tehdä jollain järkevällä aikataululla päätöksiä.
Tietysti Obama soitti Berliiniin. Ei Brysseliin, ei Pariisiin eikä Lontooseen. Merkelin hallitusrintaman mittavasta avustajakaartista vakuutetaan, että Obaman hallinnon mielestä Merkel, tai ylipäätään Saksan liittokansleri, on Euroopan tosiasiallinen presidentti. Kukaan ei sano sitä ääneen, mutta sillä tavalla ajatellaan: ilman Berliinin peukutusta vanhalla mantereella ei tehdä yhtään merkittävää päätöstä.
Näinköhän ja tätäkö mieltä rapakon takana tosiaan ollaan?
Brysselin ja Pariisin vastauksia ei ole vaikea arvata ja Lontoo tuskin edes haluaa puhua koko Euroopan unionin puolesta. Pienet maat, Suomi muiden mukana, mutisevat omia vastalauseitaan. Niin pienten pitääkin.
Jotain perää näissä erinäisten salkunkantajien levittämissä tarinoissa silti vääjäämättä on. Venäjän ja Kiinan kaltaisten mahtivaltioiden viime vuosien siirtoja voi myös tulkita niin, että Euroopan näkemystä kaivattaessa näppäillään Berliinin kanslerinviraston numero.