Eurooppa vastaa Berliinistä

Berliinin hallintokortteleissa on viime viikkoina, aina sopivan tilaisuuden tullen ja yleensä rinta rottingilla, kerrottu seuraavaa.

Vähän ennen viimeistä kansakunnan tilaa käsittelevää puhettaan Yhdysvaltain presidentti Barack Obama kilautti liittokansleri Angela Merkelille Berliiniin. Obama oli viimein lämmennyt ajatukselle Euroopan ja Yhdysvaltain vapaakauppa-alueesta ja päätti taivuttaa siitä oman aloitteen. Valkoisen talon isäntä halusi kuitenkin ensin varmistaa, että eurooppalaiset ovat täydestä sydämestään mukana ja että asiasta voidaan tehdä jollain järkevällä aikataululla päätöksiä.

Tietysti Obama soitti Berliiniin. Ei Brysseliin, ei Pariisiin eikä Lontooseen. Merkelin hallitusrintaman mittavasta avustajakaartista vakuutetaan, että Obaman hallinnon mielestä Merkel, tai ylipäätään Saksan liittokansleri, on Euroopan tosiasiallinen presidentti. Kukaan ei sano sitä ääneen, mutta sillä tavalla ajatellaan: ilman Berliinin peukutusta vanhalla mantereella ei tehdä yhtään merkittävää päätöstä.

Näinköhän ja tätäkö mieltä rapakon takana tosiaan ollaan?

Brysselin ja Pariisin vastauksia ei ole vaikea arvata ja Lontoo tuskin edes haluaa puhua koko Euroopan unionin puolesta. Pienet maat, Suomi muiden mukana, mutisevat omia vastalauseitaan. Niin pienten pitääkin.

Jotain perää näissä erinäisten salkunkantajien levittämissä tarinoissa silti vääjäämättä on. Venäjän ja Kiinan kaltaisten mahtivaltioiden viime vuosien siirtoja voi myös tulkita niin, että Euroopan näkemystä kaivattaessa näppäillään Berliinin kanslerinviraston numero.

Mahtiasema on langennut Saksalle osin varkain euroalueen velkakriisin myötä. Välillä on näyttänyt siltä, ettei unioni tee mitään muuta kuin yrittää pelastaa yli varojensa eläneitä Etelä-Euroopan maita. Näissä talkoissa mikään ei ole liikahtanut mihinkään ilman Saksan siunausta. Ei hyvä eikä paha. Myös viimeisissä EU:n budjettiharjoituksissa vedettiin lopulta yökaudet intervalleja Berliinin säästöpillin tahdissa.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa Saksan asema ei ole yhtä yksiselitteinen. Obaman ei kannata pyytää keskusta yhdistämään Berliiniin, jos kyse on nopeasta terrorismin vastaisesta sotilasoperaatiosta. Nopeita vastauksia ei tule. Jokainen saksalainen poliitikko tietää, että liian hanakka sotilaallinen operoiminen tai jo pelkkä operaatioiden tukeminen voi kostautua vaaleissa. Baijerin taannoiselle pääministerille Edmund Stoiberille kävi juuri näin vuonna 2002. Irak-hyökkäystä vastustanut demari Gerhard Schröder voitti.

Kolikossa on tietysti toinenkin puoli: EU:n yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka pysyy paperitiikerinä, koska Saksa vieroksuu aseiden kalistelua.

Kruunaamattomat EU-kuninkaat. Ajatus hivelee monia saksalaisia, mutta moni myös pelkää tai ainakin epäilee. Tästä liittopresidentti Joachim Gauck muistutti, kun tasavallan presidentti Sauli Niinistö viime vuoden lopulla vieraili Berliinissä. Saksassa syntyy heti kammiovärinää, kun maalle yritetään sovittaa koulumestarin ja kurinpitäjän viittaa.

Euroalueella näin on jo käynyt. Kaikki, jotka vaativat talouspoliittisen vallan keskittämistä Brysseliin vaativat käytännössä, että Saksa juoksee tuhlaajat ruotuun, jos muu ei auta. Ilman Saksan taloudellista muskelia komissiolta loppuu auktoriteetti, kun suurten jäsenmaiden kanssa pitää konfliktitilanteessa vääntää kättä.

Akuutin kriisin aikana Berliinillä ei ole ollut muuta vaihtoehtoa kuin toimia kovaotteisena säästöpaimenena. Kyse on ollut ennen muuta Saksan rahoista. Paimentaminen on aiheuttanut katkeran vastareaktion lähes kaikissa matokuurille joutuneissa maissa. Näitä rekyylejä Saksa haluaa jatkossa välttää. Siksi Euroopan yhteistä valtiovarainministeriä vaativien puheet ovat Berliinissä loiventuneet.

Myös Barack Obaman taannoinen soitto saattaa liudentua vekkuliksi anekdootiksi ¬– kansainväliselle diplomatialle tyypilliseksi yhteensattumien summaksi.