Elina Yli-Hakala, 65, ei alkanut eläkkeelle jäätyään kuopsuttaa puutarhaa, vaan lähti vapaaehtoistyöhön Mosambikiin. Savimajoissa eläneissä paikallisissa oli enemmän iloa kuin suomalaisissa.
Kuka olet? Mistä tulet? Miksi olet täällä? Mosambikilaisen Maxixen (lausutaan Mashish) kaupungin asukkaat kiinnostuivat heti vaaleasta suomalaisesta. Muita valkoihoisia seudulla ei ollut.
Vastauksena heidän kysymykseensä: Elina Yli-Hakala oli tullut auttamaan.
Elinalla oli jo ennestään kokemusta vapaaehtoistoiminnasta. Hän oli matkustanut varainkeruun ja lahjoitusten merkeissä Nepaliin, Keniaan ja Tansaniaan. Suomessa hän oli mukana rikosten uhreja auttavassa työssä.
– Halu auttaa on ollut minussa aina. Olen lähtöisin Kainuun korvesta, jossa elämä ei itse asiassa ollut kovin helppoa, vaan köyhyyttä oli vähän kaikkialla. Kun on itse päässyt ulos jostakin – näissä meidän standardeissa puhuttaessa –, niin haluaa omalta osaltaan tehdä muillekin sen, minkä pystyy, Elina sanoo.
– Näen myös, että Suomi hoitaa maan sisällä olevat kansalaiset aika hyvin, jolloin apua ehkä tarvitaan muualla vähän enemmän.
Lähtöön vaikuttivat myös uteliaisuus maailmaa ja erityisesti Afrikkaa kohtaan. Lopullisesti asiat loksahtivat kohdalleen, kun tarjolle tuli Mosambikissa lastenoikeusjärjestö Planin kautta paikka, johon hiljattain eläkkeelle jääneen Elinan kieltenopettajan koulutus sopi.
– Olin pitkään ajatellut, että kun vapaudun työelämästä, niin teen vähän enemmän. Joillakin vanhemmilla ihmisillä voi olla tavallaan päänsisäisiä esteitä. Luullaan, ettei tietyn ikäisenä enää kelvata. Minä en sellaisia ajattele, vaan haluan kokeilla.
Matkaan ilman odotuksia
Kun lähtö hakemuksen ja haastattelun jälkeen varmistui, Elina hankki lääkärintodistuksen terveydentilastaan. Tarvittavat rokotukset hänellä oli jo ennestään. Omistusasunto Suomessa jäi muiden vahdittavaksi.
Elina laski pärjäävänsä, vaikka vapaaehtoisena hän luonnollisesti maksoi matkansa, ruokansa ja asumisensa paikan päällä itse. Elina lensi Mosambikin pääkaupunkiin Maputoon Frankfurtin ja Addis Adeban kautta kesäkuun alussa vuonna 2014. Maputosta hän jatkoi vajaat 500 kilometriä pohjoiseen Inhambanen kaupunkiin, ja sieltä vielä lahden toiselle puolelle Maxixeen.
– Oli iso muutos tulla metropolin tuntuisesta Maputosta pieneen kaupunkiin, jossa kaikki näyttivät tuntevan toisensa. En edes osaa sanoa, paljonko asukkaita Maxixessa on, koska kukaan ei tuntunut tietävän sitä. Afrikassa luvut eivät ole ihan niin täsmällisesti tiedossa kuin meillä.
Elinalla ei ollut odotuksia matkalleen.
– Lähden aina avoimin mielin ja kiinnostuneena katsomaan, mitä mistäkin löytyy. Pettymykset syntyvät ihmisille liian suurista odotuksista.
Vastaanotto oli lämpimämpi kuin Elina olisi osannut kuvitella.
– Ihmiset olivat aivan ihania. Tunnelma oli heti tosi kotoisa, ja minusta tuli yksi heistä. Sekä lapset että vanhukset tervehtivät aina iloisesti peukut pystyssä.
Elinan toimistokielenä Mosambikissa oli englanti, mutta kaduilla ihmiset puhuivat portugalia. Elina oli harjoitellut sitä ennen lähtöä small talkin verran.
– Kun puhuin paljon ja menin tilanteisiin mukaan, kielitaito kasvoi nopeasti ja juttu alkoi luistaa.
Puhetta rikkaudesta paikallisten kanssa
Ympäristönä Maxixe oli vastakohtainen. Savimajat ja modernit rakennukset seisoivat vierekkäin.
– Esimerkiksi rannan kalastajayhteisössä asuttiin ihan perinteisesti palmunlehväkattoisissa pienissä hökkeleissä. Lähiympäristö toimi saniteettitilana. Aivan viereen joku todella varakas oli rakentanut omat, suurin piirtein hotellia muistuttavat talot. Afrikkaan tulee ulkopuolista pääomaa muun muassa Intiasta, Arabian niemimaalta ja Kiinasta, ja sieltä tulevilla ihmisillä on varaa rakennella hienompaa.
Hävettikö Elinaa itseään olla Afrikassa hyvinvoiva länsimaalainen?
– Toki oivalsin ja tiesin jo ennestään Afrikassa liikkuneena, että kaikki tämän väriset läntisistä kulttuureista tulevat mielletään siellä rikkaiksi. Keskustelimme asiasta paikallisten kanssa aika paljon. Myönsin, että elämä Afrikassa on tietenkin minulle halpaa, mutta kielsin todellakaan olevani rikas ottaen huomioon Suomen kriteerit eli sen, mistä tulen.
– Arvelin myös, että jos olisin oikein tosi rikas, niin tuskin olisin siellä tekemässä vapaaehtoistyötä, sillä mielestäni tosirikkaiden arvot ovat jossain muualla. Ihmiset ymmärsivät sen aika nopeasti.
Aikaisemmilla Afrikan matkoilla tutuksi tullutta kerjäämistä Elina kohtasi Maxixessa yllättävän vähän.
– Alkuun ihmettelinkin, kun kukaan ei tullut pyytämään mitään. Ehkä tuttavallisuuteni takia he eivät halunneet tuoda sitä heti esille. Myöhemmin saatoin kyllä saada kadulla pyyntöjä pikkupojilta tai ihmisiltä, joista näki, että elämä on todellakin vaikeaa – Mosambikissa on aika paljon vammaisia sodan ja miinojen takia.
Kädenjälki näkyi
Elinan työnä Mosambikissa oli osallistua Planin vetämiin varhaiskasvatushankkeisiin ECCD-ryhmässä (Early Chilhood Care and Development). Hankkeet ovat tärkeitä maassa, jossa koulun keskeyttämisaste on suuri ja koulutuksen ajattelu ylipäätään hankalaa monien vanhempien luku- ja kirjoitustaidottomuuden takia.
Pyrkimyksenä on tehdä kouluun siirtymisestä kuusivuotiaana ison kynnyksen sijaan luonteva jatke. Siksi varhaiskasvatushankkeessa ohjataan kolmevuotiaita ja sitä vanhempia lapsia leikin ja opetuksen keinoin yhteisöllisyyteen.
Kyläyhteisöt sitoutuvat perustamaan varhaiskasvatuskeskuksia, joiden opettajiksi eli animaattoreiksi kyläyhteisöjen jäseniä pikakoulutetaan. Vanhempia autetaan lasten kehityksen tukemisessa neuvomalla, miten kotona voitaisiin parantaa hygieniaa, ravintoa, virikkeitä, asenteita, käytäntöjä ja kanssakäymistä lasten kanssa.
Elina pääsi käytännössä kehittämään varhaiskasvatusohjelmaa. Hän arvioi tuntisuunnitelmat ne läpi luettuaan ja oppitunteja seurattuaan turhan kunnianhimoisiksi.
– Opetussuunnitelma oli hyvin koulumainen ja kurinalainen ottaen huomioon, että nuorimmat lapset olivat kolmivuotiaita. Heidät oli laitettu oppimaan matematiikkaa samaan ryhmään viisi–kuusi-vuotiaiden kanssa. Lapset istuivat hiljaa kaislamatoilla ja kuuntelivat, kun animaattori puhui, Elina selittää.
– Ehdotin, että toinen animaattoreista lähtisi pienimpien kanssa ulos leikkimään ja tekemään kolmivuotiaille sopivia juttuja.
Kun Elina seuraavan kerran meni samaan paikkaan pari viikkoa myöhemmin, siellä oli tehty juuri niin kuin hän ehdotti.
– Ja kun jotain tehdään yhdessä paikassa, niin koulutuspäivillä välitettävän tiedon kautta se leviää laajemmallekin.
Elina auttoi myös lisäämään paikallismateriaalien, kuten kivien ja kasvien, käyttöä lukumäärien opettelussa ja havainnollistamisessa. Kerran Elina kulki kaksi viikkoa kinttupoluilla hökkelistä toiseen haastatellen vanhempia lähtötasokartoitusta varten. Hän oli myös rakentamassa uusia koulukeskuksia. Sellaisia tarvittiin aina, kun uusi kyläyhteisö saatiin mukaan varhaiskasvatushankkeeseen.
– Yleensä ryhmät aloittivat ensin puun alla ilman minkäänlaista rakennusta. Keskukset rakennetaan kuitenkin aika nopeasti, koska niiden ei tarvitse olla tukevia. Riittää, että on seinät ja katto.
Nyrkkipyykkiä kotona
Päivät ja viikot kuluivat nopeasti. Elina nousi töihin säännöllisesti aamukuudelta.
– Yleensä ensimmäiset sipsutukset pihalta kuuluivat viideltä, kun iso piha lakaistiin luudalla vanhalla kyykkymenetelmällä. Heräsin aina siihen ja kukonlauluun.
Elina asui Maxixessa omassa talossa, jonka vuokra oli noin sata euroa kuussa sisältäen sähkön ja veden.
Monet itsestäänselvyyksinä pidetyt mukavuudet puuttuivat. Elina esimerkiksi pesi vaatteensa muiden tapaan nyrkkipyykillä eikä omistanut lainkaan jääkaappia. Työpäivän jälkeen hän kävi läheisissä kaupoissa ja teki itse ruokansa.
Monien ihmisten päivän menu oli paljolti kiinni siitä, mitä kotipihoilla kiertävät kauppiaat sattuivat tuomaan. Koska Maxixe on rantakaupunki, usein syötiin kaloja ja mereneläviä.
– Kalastajat kokoontuivat aina aikaisin aamulla rantaan. Toisinaan oli huono saalis, jolloin kalaa ei riittänyt kaikille halukkaille.
Ruokaa ei ollut muutenkaan yllin kyllin. Koululaiset saattoivat sinnitellä pienen hedelmän varassa yhteen–kahteen asti iltapäivällä. Eväänsä unohtaneelle kaverille piti jakaa omistaan.
Siinä vaiheessa, kun Elina oli päässyt töistä ja syönyt, ilta oli yleensä jo pitkällä. Pimeä tuli kuudelta, ja vapaa-aika kului lähinnä kotona sekä turvallisuuden että viihdetarjonnan vähäisyyden takia.
– Maxixessa ei ollut esimerkiksi elokuvateatteria. Ravintolatkaan eivät ole myöhään auki, eikä paikallisilla ole tapana syödä niissä. Joskus saatoin istua jossain teellä tai kahvilla tuttujen kanssa, mutta oikeastaan en kaivannut myöhäismenoja.
Huputetut suomalaiset ihmetyttivät
Elina joutui ikävään tilanteeseen vasta, kun hänen laukkunsa yritettiin ryöstää olalta pimeällä kadulla.
– Onneksi se sattui ihan loppua kohti, sillä huomasin olevani sen jälkeen hiukan epäileväisempi pimeällä.
Suurin epämukavuustekijä oli sää. Elinan saapuessa Maxixeen kesäkuussa siellä oli talvi ja noin 25 astetta lämmintä, mutta joulukuussa pois lähtiessä jo täysi kesä.
– Mitä enemmän aikaa meni, sitä kuumemmaksi ja sietämättömäksi olo muuttui. Puolen päivän aikaan ihmiset pysyivät varjossa.
Ennen sadekautta ilma hiosti ja seisoi.
– Aurinko poltti niskaan jo ennen aamukahdeksaa. Se oli oikeasti vähän hankalaa, mutta sitä oppii ajoittamaan menonsa ja kulkunsa sen mukaisesti. Tuuli viilensi, mutta sai myös hiekan lentämään, jolloin tuli epäpuhdas tunne ja vaikeuksia hengittää. Kaipasin sitä tunnetta, kun voi vetää kunnolla raikasta ilmaa sisään.
Koti-ikävää Elina ei silti tuntenut missään vaiheessa.
– Kun lähden jonnekin, niin sukellan siihen olemassa olevaan tilanteeseen aika täysillä. Oikeasti halusin ja tykkäsin olla siellä. Ehkä minulla oli vähän kuningatar-olokin, kun minua kohdeltiin niin hyvin. Tuntui hyvältä olla yhteisössä, jossa on reilu meininki, hyvä fiilis ja iloa.
Suomeen palaaminen ennen joulua vuoden pimeimpänä aikana oli jonkinlainen shokki.
– Täällä oli liukasta ja pakkasta ja ihmisillä huput päässä. Olen ihmetellyt, että muumioita kulkee, mutta missä ne ihmiset ovat? Näissä oloissa se on tietenkin tosi vaikeaa, myönnän.
”En minä voi vain elellä tässä näin”
Puoli vuotta Mosambikissa näytti Elinalle maan potentiaalin, potkun ja maaperän rikkaudet. Toisaalta hän huomasi myös, että niiden hyödyntämisen tiellä on monien muiden Afrikan maiden tapaan korruptiota, valtaapitävä eliitti sekä poliittisia erimielisyyksiä.
– Näin sinne maaseudun ytimeen saakka, mitä heillä ei ole. Ja tiedän, että se on osittain kiinni myös tahdon puutteesta. Jos maa saisi hyvän hallinnon, joka lähtisi kehittämään sitä kokonaisvaltaisesti niin kuin Suomea on kehitetty vuosikymmenten saatossa, niin Mosambik olisi yksi niistä maista, jolla todellakin olisi resurssit ja myös kentän tasolla tahtoa. Mutta rakenteet ovat, mitä ovat. Toivottavasti se muuttuu.
Muuttuiko Elina itse puolen vuoden aikana?
– Pohja ja ajatusmallit ja se, mitä ajattelen asioista ja avustamisesta, on tavallaan luotu jo aikaisemmin. Siihen aika Mosambikissa ei vaikuttanut. Mutta nyt kun olen elänyt sitä arkea siellä heidän kanssaan, minulla on vielä enemmän paha mieli niiden ihmisten ja heidän kaltaistensa puolesta. He joutuvat olemaan systeemissä, joka ei toimi ja jolla olisi kaikki mahdollisuudet toimia. Maa antaisi siihen kyllä myöten.
– Mosambikilaisilla on erityispaikka sydämessäni tämän jälkeen ikuisesti.
Elinalla on nyt hengenvedon ja kotona olemisen paikka. Hän uskoo kuitenkin taas lähtevänsä, jonakin päivänä, jonnekin.
– Luulen, että tämä kipinä, mikä minussa on aina ollut, ei jätä minua rauhaan. En minä voi ihan vain elellä tässä näin.
Mielessään Elina on jo ”laittanut tilauksen” johonkin uuteen. Hän uskoo, että sattuma johdattaa. Niin se johdatti silloinkin, kun hän huomasi Maailma kylässä -festivaaleista lähtien kantaneensa mukanaan esitettä Etelän vapaaehtoisohjelmasta ja päätyi lopulta Mosambikiin.
– Yksi päivä taas huomaan, että jes, sattuma antoi minulle tällaisen jutun! Minulle on tapahtunut paljon hienoja asioita elämässäni, kun odottelen aikani. Ne vain tulevat eteen, ja yleensä tartun niihin aikailematta. Ne ovat niitä, joita minä oikein vanhana jossakin muistelen.
Kuvat: Elina Yli-Hakala, Colourbox.com