Miksi koemme riittämättömyyttä ja pelkoja elämää kohtaan? Minkä takia elämänkriisit ja –muutokset laukaisevat uudenlaisia ongelmia ja epävarmuudentunteita? Henkisen hyvinvoinnin valmentaja Eevi Minkkinen kertoo, minkälainen on ihmisen muutosprosessi ja miten siihen kannattaa suhtautua.
Henkisen hyvinvoinnin valmentaja Eevi Minkkisen mukaan tietynlainen riittämättömyys ja pelot elämässämme lähtevät siitä, että koemme olevamme erillisiä kaikesta muusta. Vaikka lapsi ei syntyessään erota itseään äidistään tai ympäristöstään, jo parin vuoden ikäisenä hän alkaa huomata olevansa erillinen muista.
– On kuin post it –lappuja olisi leimattu meihin. Nämä lappuset ovat mielen luomia leimasimia, joilla ei ole todellisuuden kanssa tekemistä. Post it –lappuset perustuvat kokemuksiin, joita olemme elämässämme saaneet ja tehneet. Pienellä lapsella suodattimet ovat herkillä ja hänelle syntyy luonnostaankin vääristyneitä kuvitelmia siitä kuka on, mikä on turvallista ja mikä ei, toteaa henkisen hyvinvoinnin valmentaja Eevi Minkkinen.
Esimerkiksi äidin sanoessa lapselleen ”shh, älä itke” lapsi saattaa tulkita asian niin, että itkeminen on paha asia ja sitä tulisi välttää.
– Teemme erilaisia tulkintoja siitä mikä on oikein tai väärin. Haluamme kuollaksemme välttää sitä kipua joka joskus seurasi siitä, kun koimme ettemme kelvanneetkaan.
Kipua välttääksemme lähdemme kasvattamaan ympärillemme suojakerroksia ja suojakuoria. Luomme selviytymisstrategioita ja menetelmiä, joilla turrutamme sisällämme olevaa kipua, pelkoa ja uhkaa siitä ettemme ehkä kelpaakaan. Ihmisen perusmotiivit elämässähän liittyvät hengissä selviytymiseen ja hyväksytyksi tulemisen tarpeeseen.
– Hyväksyntä on motiivina melkein kaikelle ihmisen toiminnalle. Sen uhattuna oleminen tuottaa suuren määrän kipua, surua ja tuskaa.
Kriisi laukaisee muutoksen
Välttääksemme syvimpien asioiden kohtaamista, näyttelemme erilaisia rooleja. Silloin tuotamme kuitenkin enemmän kipua, kuin jos kohtaisimme suoraan pelkäämämme asiat. Henkinen vapautuminen onkin kuorista ja suojamekanismista luopumista, siinä tahdissa kuin se itselle tuntuu sopivalta ja luontevalta. Usein asioita havahtuu tutkimaan nimenomaan elämän taite- ja kriisikohdissa, joissa on pakko katsoa elämää syvemmin ja uudesta näkökulmasta.
– Kukaan tuskin lähtisi miettimään henkisempiä asioita, jos kaikki olisi loogista ja selvää. Ajattelen, että kaikki kipu, tuska ja kärsimys ovat sielun kutsua kotiin. Se on viestiä siitä, että asioita kannattaa katsoa syvemmin ja tarkastella ihan itse, ilman ympäristön odotusten ja velvollisuuksien luomia linssejä.
Minkkinen kertoo yleistetystä mallista, joka kuvaa elämän kriisien iskiessä käytävää prosessia.
– Kriisin ei tarvitse olla avioero tai muu iso asia. Joskus kriisi voi iskeä, kun tajuaa saavuttaneensa kaikki unelmansa, kumppanin, kodin, ja lomat. Ne eivät tehneetkään onnelliseksi, vaan sisällä on tietynlainen tyhjyys. Onnellisuus ja rauha eivät tulekaan ulkoapäin, kuin korkeintaan hetkeksi. Mielen luonteeseen kuuluu haluta aina lisää, sille tuskin koskaan riittää mikään.
Tyytymättömyys ja tyhjyys ovat kutsuja katsoa asioita syvemmin.
Ensimmäinen havahtuminen
Yleensä ensimmäinen askel havahtumisessa on uhrimentaliteetista irtaantuminen.
– Havahdumme siihen, ettemme olekaan tämän ympäristön ja olosuhteiden uhreja. Vaikutamme omalla suhtautumisellamme kaikkeen. Huomaamme, että se mihin keskittyy, lisääntyy, kuvailee Minkkinen.
Jos siis elämää katsoo negatiivisten lasien läpi, ei onnistu missään ja kaikki muut ovat itseä vastaan. Huomaamme elämässä vain ikäviä asioita.
– Uhrimentaliteetista irrottautuminen on iso askel. Ihmisellä herää tietynlainen tahto ottaa elämä ja onnellisuus omalle vastuulleen.
Ihminen saattaa innostua kokeilemaan vaihtoehtohoitoja. Elämän katsontakanta avartuu.
– Myönnämme, että se maapallo jota pidin litteänä, saattaa ollakin pyöreä, kuvailee Minkkinen.
– Elämää lähtee tutkimaan uusin avoimin silmin: miten minä voin itse ottaa oman hyvinvointini vastuulleni?
Toisten ihmisten ja olosuhteiden syyttely ja itselle selitteleminen lakkaa. Entisen oikean ja väärän sijaan aletaan tutkia sitä, mikä toimii ja mikä ei.
Positiivinen rakentaminen ja minäkeskeisyys
Seuraavaksi prosessissa eteen tulee positiivisen rakentamisen vaihe. Uhrimentaliteetista siirryttyämme lähdemme rakentamaan positiivista minäkäsitystä.
– Luomme ajatuksillamme todellisuutta siitä, mitä oikeasti haluamme, mitkä ovat unelmiamme. Emme olekaan enää negatiivisen itsehöpinämme vankeja, kuvailee Minkkinen.
Vaiheeseen kuuluu flow’ta ja innostusta voimakkaalla minäkeskeisyydellä varustettuna.
– Kun tämä vaihe polttaa itsensä loppuun, huomaamme, että egomme tahtoo kiinnittyä kaikkeen positiiviseenkin. Positiivisen kääntöpuoli on pelko menettämisestä tai tahto saada aina lisää, Minkkinen varoittaa.
– Tässä vaiheessa uskallamme alkaa luopua tarpeestamme kontrolloida kaikkea.
Kun egolle ja mielelle ei riitä mikään, se veivaa koko ajan joko menneisyydessä tai tulevaisuudessa. Vaiheesta irtautuu näkemällä, että elämällä on vielä enemmän tarjottavaa. Elämä kutsuu taas eteenpäin.
Purkaminen ja putsaaminen
Seuraavaksi lähdemme purkamaan ja putsaamaan, tiedostamaan käsityksiämme uudenlaisella rehellisyydellä ja avoimuudella. Emme haluakaan kääntää negatiivista positiiviseksi, vaan haluamme katsoa rehellisesti, mistä asioissa on kyse. Kivun voi toivottaa tervetulleeksi.
– Aikaisemmin olemme koittaneet kieltää negatiivisia asioita positiivisella rakentamisella. Todellisuudessa ei ole negatiivista tai positiivista, Minkkinen muistuttaa.
Kipua ei enää halua paeta. Haluamme tiedostaa asioita, emme kätkeä tai työntää niitä pois.
– Alamme katsoa itsestämme poispäin. Prosessi ei tapahdu sormia napauttamalla. Välillä prosessissa ottaa askelia eteenpäin tai pysähtyy hetkeksi paikalleen. Matka kuitenkin jatkuu.
Tärkein asia on rehellisyys itselleen. Siihen liittyy myös paljon anteeksiantoa, irtipäästämistä ja vapautumista. Haluamme antaa anteeksi itsellemme ja poluillemme kuuluneille elämän kolhuille. Näemme, miten tarpeellisia ne ovat olleet elämässä.
Mielen harhat alkavat erottua ja hahmottua. Ihminen haluaa kyseenalaistaa ja tarkastella käsityksiään. Uskaltaudumme katsomaan itsessämme ja minäkuvassamme asioita, joita aiemmin halusimme kieltää.
– Alamme katsoa tuoreesti, ilman menneisyyteen perustuvaa arvostelua. Tietyllä tavalla voisi sanoa, että me palaamme katsomaan elämää lapsen silmin uteliaina, olematta kuitenkaan lapsia.
Toisaalta myös lapsuudessa tekemämme virheelliset tulkinnat saattavat herätä uudelleen. Tiedostamalla energia vapautuu.
– Meidän ei tarvitse reagoida vanhan pelon mukaan. Tilanteissa joissa olisi ennen mennyt luu kurkkuun, voi kokea nyt vain rauhaa.
– Vaiheeseen sisältyy myös irtipäästäminen aikaisemmin tärkeistä, positiivisista mielikuvista. Emme halua tuunata, muuttaa tai kehittää itseämme, vaan haluamme tehdä rauhan itsemme kanssa.
Tunne ei kestä ikuisuuksia
Seuraavaksi oivallamme, että jokainen alkava tunne myös päättyy. Tunteet päättyvät nopeammin, mitä enemmän annamme niiden olla. Tunteista ei koita päästä eroon, vaan hyväksymme ne samaistamatta niihin itseämme. Emme ole ajatustemme vietävissä.
– Tunteen voi nähdä säätilana, joka muuttuu itsessään. Emme anna sen ohjata toimintaamme ja sitä, kuka olemme. Emme samaistu siihen tai hae tekemisellä tai saavuttamisella hetkellistä mielihyvää.
Tiedostaminen ei kuitenkaan poissulje menestystä, vaan menestys lähtee toisista lähtökohdista.
– Tässä vaiheessa luottamus elämään kasvaa, olemme saaneet niin paljon kokemusta siitä, mitä tapahtuu kun avaudumme elämälle ja päästämme irti kuvitteellisesta kontrollista. Elämä kantaa. Se mitä elämä pystyy tarjoamaan, on luultavasti 10 000 kertaa parempaa, kuin mitä pelokas mieli olisi osannut kuvitella. Tai ainakin se on aitoa ja luonnollista.
Joillekin purkamisen vaihe voi kestää vuosia, joillain aika on lyhyempi. Ei ole sääntöä siitä, minkämittaisia kaudet ovat. Mieli on vahva, ja se haluaa mielellään tehdä oivalluksistaan matematiikkaa. Todellisuutta ei voi pukea kaavaksi.
Älä takerru huippukokemuksiinkaan
Vaiheiden jälkeen alkaa huomata, ettei minäkuvaansa tai egoonsa enää siinä määrin kuin aiemmin. Voi olla jopa mahdotonta kokea stressiä tai huolta asioista jotka aiemmin saivat pois tolaltaan. Kohtaamalla minkä tahansa läsnä olevassa hetkessä tapahtuvan ja näkemällä sen lävitse asia ei pääse hallitsemaan.
– Jos semmoisia tunteita nousee, ne luultavasti katoavat itsestään aika pian, Minkkinen sanoo.
Tärkeää on myös muistaa, että elämän luonne on mennä aina eteenpäin.
– Ei kannata jäädä kiinni mihinkään huippukokemuksiin tai kipeisiin muistoihin, vaan muistaa, että elämä menee eteenpäin.
Kuoleman läsnäolo
Minkkisen mukaan osa prosessia on myös kuoleman läsnäolon ymmärtäminen.
– On hyvä muistaa, ettei meille ole luvattu muuta kuin tämä hetki. Elämä voi koska tahansa yllättää jollain tempauksella. On hyvä muistaa elää, kuin saattaisi kuolla tänään. Miten kohtaan ihmiset silloin? Millaisia asioita mietin, tarvitseeko niitä silloin miettiä? Tuijotanko omaa napaani, kun elämän viimeiset hetket ovat meneillään.
Usein henkistä heräämistä kutsutaan kuolemiseksi eläessä.
– Meistä kuolee se, joka ennen osasi osallistua draamaan. Egomme ja valheellinen minämme elää draamassa, huonommuudessa, paremmuudessa, vastakkainasettelussa. Sillä on tarvetta syyllistää tai syyllistyä, kieltää tai tuomita. Se haluaa kuvitella olevansa parempi tai muita valmiimpi, pidemmällä.
Kun draama lakkaa, ei ole tarvetta välttää kärsimystä. Sellaista asiaa kuin kärsimys ei ole, kun vastustelu ikään kuin puuttuu, selventää Minkkinen.
– Ymmärtää, että vaikka kokisi mitä, niin jos se jo tapahtuu, sen kuuluu tapahtua. Vastustelu puuttuu. Jos bussipysäkillä alkaa yhtäkkiä sataa, ei surkuttele vaatteiden kastumista. Jos joku varastaa lompakkosi, et luo draamatarinaa. Voit kuolettaa korttisi ja hyväksyä tapahtuneen ja unohtaa sen. Takertuja puuttuu.
Minkkisen mukaan kyseessä on halu antautua elämälle, olematta silti heittopussi ja uskomatta sokeasti kaikkea mitä muualta kuulee tai omaksuu. Ja vaikka askelia ei ehkä osaisikaan tällä hetkellä kulkea, muistuttaa Minkkinen, että egon ei kannata antaa päästä takaovesta sisään syyllistämään siitä, ettei itse ole mielensä luoman ihanteen mukainen.
– Rehellisyys on parhaimmillaan sen myöntämistä, että järjen tasolla tietää, ettei pitäisi jäädä kiinni tuohon, mutta jää. Ei murehdi, eikä kiellä itseltään mitään.
Matkalle lähtijä voi varautua siihen, että ”nyt olen valmis” -tunnetta ei tule.
– Valmiiksitulija katoaa. Tiedostamisen prosessi voi olla kaunis ja herkkä tie, kun sen antaa tapahtua luonnollisesti ilman pakottamista. Omaa maalaisjärkeä kannattaa aina kuunnella, säilyen silti avoimena sille mahdollisuudelle, että ei tiedä. Kaikki on hyvin, Minkkinen kiteyttää.
Lue myös:
Asiantuntijalta yllättävä fakta: Miehet naisia romanttisempia
Ahdistaako deittailu? Saatat tarvita terapiaa
AVA / Siiri L'Ecuyer
Kuvat: Shutterstock, Colourbox