Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa 20-vuotisen uran tehnyt balettitanssija kertoo AVAlle, millaista ammattitanssijan elämä oikeasti on.
"Aloitin baletin tanssimisen seitsemänvuotiaana. Baletti oli pitkään vain harrastus, ja ammattilaisuus kävi mielessä vakavasti vasta 15-vuotiaana, noin vuotta ennen kouluun pyrkimistä. Joskus halusin arkkitehdiksi. Sekin on tarkkaa työtä, ja olen aina pitänyt matematiikasta ja piirtämisestä.
Muutin 16-vuotiaana peruskoulun jälkeen Ruotsiin ammattikoulutukseen. En uskaltanut toivoa, että pääsisin sinne. Kun pääsin, tiesin, että minun on mahdollista tulla tanssijaksi. Silloin oli selvää, että tanssi on tärkein. Kouluaika oli intensiivistä. Olimme koululla aamusta iltaan. Meillä oli myös tavallisia oppitunteja, mutta muuten emme tehneet juuri muuta kuin treenasimme. Olin nuori ja halusin vain kehittyä, tulla tanssijaksi ja saada töitä.
Omille lapsilleni en ehkä suosittelisi balettikoulua. Monesti balettikouluvaiheessa elämä voi olla jopa hysteeristä. En haluaisi lapsilleni sellaista. Sairastuin anoreksiaan nuorena, vasta 12-vuotiaana. Itselläni syömishäiriö ei liittynyt balettiin vaan siihen, että aloin kehittyä aikuiseksi. Balettikoulussa oli kuitenkin pakko syödä kunnolla, eivätkä vanhempani olisi päästäneet minua toiseen maahan, jos kaikki ei olisi ollut kunnossa. Koulu loppui kahdeksantoistavuotiaana. Töiden saaminen oli vaikeaa. Meitä oli luokalla 30, ja vain pari sai töitä.
