Anneli osallistuisi ruumisarkkukurssille mielellään toistekin. Jotkut ovat tehneet siellä arkun vaikka ystävälleen.
Julkaistu 04.10.2011 12:30(Päivitetty 27.12.2011 10:07)
Kansalaisopistojen kurssit täyttyvät syksyisin uusista harrastuksista intoilevista opiskelijoista. Anneli Martikainen oli vuosi sitten heidän joukossaan. Posliininmaalauksen tultua jo tutuksi Anneli päätti kokeilla jotain hieman erikoisempaa: ruumisarkun rakentamista.
– Ajattelin, että tuossahan olisi mielenkiintoinen kurssi. En ollut koskaan ennen tehnyt puutöitä, joten sitä oli kiva opetella, Anneli Martikainen muistelee päätöstään osallistua Iisalmen kansalaisopiston järjestämälle kurssille.
Erikoinen projekti herätti ihmisissä vaihtelevia reaktioita.
– Jotkut sanoivat, että oletpa rohkea! Toiset ihmettelivät, missä säilyttäisin arkkua. Jotkut taas kauhistelivat, että "miten sinä nyt tuollaiselle", Anneli kertoo.
Hänen mielestään kurssissa ei kuitenkaan ollut mitään pelottavaa.
– Kuolema on luonnollinen asia ja edessä meillä jokaisella, Anneli pohtii.
Arkut tehtiin mallipiirroksista lähtien omin käsin.
Puuostoksille kauppaan
Kurssi kesti syksystä kevääseen. Pajalle kokoonnuttiin kerran viikossa kolmeksi tunniksi.
Heti ensimmäisenä iltana kurssilaiset piirsivät mallit haluamanlaisistaan arkuista. He tutustuivat työvälineisiin – koneisiin, sahoihin, hiomalaitteisiin ja puristimiin. Sitten valittiin arkun materiaali.
– Itse halusin mäntyä. Muut ryhmäläiset valitsivat leppää, haapaa, lehtikuusta ja kuusta, Anneli kertoo.
Hän osti puutavaran kaupasta.
– Sanoin myyjälle, että ei sitten hirveän oksaista, johon hän vastasi, että oksatonta puuta ei ole olemassakaan. Kerroinpa sitten, mihin tarkoitukseen olen puuta hankkimassa.
Kaiken pitää hajota luontoon
Materiaalivalinnoissa piti huomioida muutkin asiat kuin ulkoiset mieltymykset.
– Arkun sisältöineen täytyy maatua ja kestää kylmäsäilytys. Itse tein peiton pellavasta, patjan kutterinpurusta ja aluksen kertakäyttölakanasta, Anneli kertoo.
Kuolinvaatteetkin ovat jo valmiina arkussa.
– Haluan lähteä viimeiselle matkalleni puettuna. Valitsin pitkän, hennonharmaan puuvillapuvun, sukat ja päähineen. Miehet ottavat usein kauluksettoman paidan.
Arkusta tehdään omannäköinen
Kurssilla ei valmistunut kahta samanlaista arkkua.
– Omani tein perinteiseen paneelin muotoon. Mukana oli myös esimerkiksi kenkälaatikon muotoinen arkku, jossa ei ollut ainuttakaan ruuvia tai naulaa. Jotkut tekivät koristeluja, kuten lintuja, tähtiä tai ristin kannen päälle, tai petsasivat arkkunsa kirsikanväriseksi. Mielikuvitusta sai käyttää, Anneli sanoo.
– Itse en halunnut sen kummempia koristeluja. Ei arkun tarvitse olla silkkikankaalla päällystetty.
Arkun sisältä koputeltiin
Anneli kehuu kurssilaisten ryhmähenkeä.
– Porukassamme oli kolme naista ja seitsemän miestä, vanhin oli kahdeksankymppinen. Autoimme toinen toistamme ja kannoimme arkut aina yhdessä varaston säilytyksestä pajaan, kun tunnit alkoivat.
Työhön suhtauduttiin vakavasti, mutta luonnollisesti. Välillä oli myös pilkettä silmäkulmassa.
– Kun televisioryhmä tuli kuvaamaan meitä Saksan televisioon, he pyysivät yhtä miehistä pötköttämään arkkunsa sisään. Hän teki työtä käskettyä ja koputteli sitten sisältä, kun arkun kansi suljettiin, Anneli kertoo.
Itse hän ei ole kokeillut maata arkussa.
– Tiedän kyllä, että se sopii minulle.
Kuin mitä tahansa käsityötä
Kun arkku lopulta valmistui, siitä tuli juuri sellainen kuin Anneli oli kuvitellutkin.
– Arkku on yhtä hauras kuin minäkin: ei vahvasta puusta, mutta ei myöskään ankean näköinen.
Kurssi ei tuntunut raskaalta.
– Siihen suhtautui kuin minä tahansa muunakin käsityönä: mietti vain, että minkälaisen arkun sitä nyt tekee. Itse kuolemaa en ajatellut – kohtasin sen ensimmäistä kertaa jo 14-vuotiaana ukin kuollessa, ja sen jälkeen olen menettänyt mummon, äidin, siskon, isän ja veljen. Se kuuluu elämään, Anneli miettii.
Ja missä hän sitten arkkua säilyttää?
– Ullakolla. Kävin viimeksi kesällä sitä katsomassa. Puun väri muuttaa helposti muotoaan, mutta tämä oli pysynyt aivan samana – pidän sängynpeittoa päällä suojana, ettei valo pääse läpi.
Kuvat: Colourbox.com ja Lehtikuva
Piia Simola/Studio55.fi
Onko sinulla tarina kerrottavanasi?
Studio55.fi etsii jatkuvasti mielenkiintoisia tarinoita netissä kerrottavakseen ja kannustukseksi muille vaikeassa elämäntilanteessa eläville. Oletko selvinnyt vaikeasta sairaudesta tai onko tuttavallasi takanaan aivan huikea elämä eriskummallisine sattumuksineen? Myös pienempien ja suurempien järjestöjen teot ja muiden hyväksi toimivat aktiiviset ihmiset kiinnostavat meitä.
Ota meihin yhteyttä, niin ehkä kerromme studio55:läisille juuri sinun selviytymistarinasi. Lähetä tarinasi lomakkeen kautta tai sähköpostilla osoitteeseen studio55(at)mtv3.fi. Korvaathan osoitekentässä (at)-kohdan @-merkillä.
