Mainos

Äidin sydäntäsärkevä avautuminen: "Tästä syystä suren lasta, jota en ole menettänyt"

Äiti kertoo surevansa aikoja, jotka olisivat voineet olla, mutta joita ei tullutkaan: hän ei voi kävellä lapsensa kanssa kouluun, ja muiden täytyy kertoa pojan päivästä hänelle.

Miriam Gwynne kirjoitti Huffington Postissa lapsen menettämisestä. Erikoisen tekstistä tekee se, että Gwynne otsikoi tekstinsä "Tästä syystä suren lasta, jota en menettänyt".

Gwynne kertoo istuneensa puistonpenillä kyynelissä; hän katseli lapsia pyöräilemässä ja nauramassa. Jo edellisenä iltana Gwynne olisi halunnut huutaa ystävälleen, joka valitti, että hänen 14-kuinen lapsensa väitti äidilleen vastaan.

– Halusin huutaa ja sanoa "Mutta hän ymmärtää! Mutta hän puhuu!" Sen sijaan surin hiljaa. Maailma jatkaa menoaan samalla, kun suren lasta, jota en ole menettänyt. Se on hyvin erilainen kipu kuin muut. Tunnen lapsettomuuden kivun. Tunnen kivun, joka syntyy, kun menetän lapsen, joka ei vielä syntynyt. Tunnen läheisen menettämisen tuskan, Gwynne kirjoittaa.

Hän ei osaa selittää muille, millaista on surra lasta, joka on edelleen olemassa.

– Saan lukea pojalleni. Saan kylvettää häntä ja pukea häntä ja suukottaa häntä. Kuulen hänen nauravan, kun kutitan häntä, ja saan antaa hänelle vauhtia keinussa puistossa. Hän katsoo joskus videoita. Silti hän on kadoksissa.

"Olen jättänyt väliin vessakoulutukset, pyörällä ajamiset, lukemaan ja kirjoittamaan oppimisen"

Gwynnen pojalla on autismi. Siksi äiti ei ole kuullut lapsensa puhuvan, ja sureekin keskusteluja, joita heillä ei koskaan ole. Hän suree myös sitä, ettei koskaan saa kuulla lapsen laulavan, huutavan tai juttelevan ystäviensä kanssa.

Samaan tapaan Gwynne suree menettämiään virstanpylväitä. Puistossa hän sai nähdä äidin kävelyttävän vuoden ikäistä lasta.

– Hänen pikkuisensa ei ollut paljoa yli vuoden ikäinen ja silti hän itsevarmasti piteli äitinsä kättä ottaakseen askelia. Siinä vaiheessa, kun oma lapseni teki mitään tuollaista, hän oli niin pitkä, ettei minulla ollut tarvetta kumartaa, eivätkä hänen kätensä olleet pienet kuten tämän naisen pojan. Olen jättänyt väliin vessakoulutuksen, pyörällä ajamisen, lukemaan ja kirjoittamaan oppimisen, koulun näytelmät, kerhoihin osallistumisen ja sen, että pojalla on ystäviä, Gwynne kertoo.

Blogissaan Gwynne kertoo elämästä pojan kanssa. Poikaa ei voi jättää hetkesikään yksin, sillä pojalla ei ole kieltä, jolla kommunikoida. Hän ei ymmärrä vaaran käsitettä, syö mitä tahansa ja etsii aistikokemuksia esimerkiksi vedestä, vaikkei osaa uida. Hän myös raivostuu herkästi ja saa kohtauksia.

"Näen vanhemmuuden maailman, josta voin vain haaveilla"

Gwynne kertoo surevansa aikoja, jotka olisivat voineet olla, mutta joita ei tullutkaan: Gwynne ei voi kävellä lapsensa kanssa kouluun, ja muiden täytyy kertoa pojan päivästä hänelle. Siinä missä naapurin lapset hyppivät trampoliinilla, Gwynnen poika ei osaa seistä yhdellä jalalla tai edes hypätä.

– Kurkussani on pala, kun ihmiset kysyvät, mitä lapseni tahtoo joululahjaksi, ja hän leikkii melkein seitsemänvuotiaana edelleen vauvan leluilla.

Gwynnen poika ei myöskään ymmärrä joulupukin käsitettä. Gwynnen ei ole tarvinnut kieltää lasta, koska hän ei osaa sanoa ”äiti, voinko saada tämän”.

– Minulla on poika. Hän on ylpeyteni ja iloni. Ole niin ylpeä kaikesta, mitä hän tekee. Mutta suren silti hänen puolestaan, asioita, joita hän ei koskaan saavuta ja kokemuksia, joita hän ei koskaan saa. Ja suren itseäni vanhempana, kun näen vanhemmuuden maailman, josta voin vain haaveilla, Gwynne kuvaa.

– Kaikki tämä on osa matkaa. Ennen kuin voin jatkaa matkaa, minun täytyy surra menetystä. Ja sureminen vie aikaa. Joten antakaa anteeksi ja tukekaa minua. Elämä jatkuu, ja ymmärrän sen. En ole katkera. Mutta joskus näitä kyyneliä tarvitaan. Koittakaa kestää, kun suren lasta, jota en ole menettänyt.


***

1:07

Mainos

Lisää aiheesta
    Mainos

    Suosituimmat videot

    Mainos

    Uusimmat

    Mainos
    Mainos
     

    Käytämme evästeitä parantaaksemme käyttökokemusta. Jatkamalla hyväksyt niiden käytön. Tutustu tietosuojakäytäntöömme.