9-vuotiaan tytön kuolema Espoossa järkyttää – miten vanhempi voi auttaa lasta? "On pelottavaa nähdä, että toinen lapsi kuolee"

3:01
Mitä vanhemman tulee huomioida, kun lapsi kohtaa ikätoverin kuoleman? Katso videolta asiantuntijan haastattelu

Kuoleman näkeminen ja käsittäminen on lapselle suuri henkinen ponnistus. Psykoterapeutin mukaan traumaattisen kokemuksen jälkeen lapsen on saatava "tankata turvallisuutta".

Pyörällä suojatietä ylittänyt alakouluikäinen lapsi jäi kääntyvän kuorma-auton alle perjantaina Espoossa Lähdenrannantiellä. 9-vuotias lapsi kuoli tapahtumapaikalle, jossa oli myös runsaasti silminnäkijöitä.

Poikkeuksellisen järkyttävä onnettomuus on oletettavasti herättänyt runsaasti keskustelua monissa kodeissa vanhempien ja lasten välillä. MTV Uutiset kysyi Suomen traumaterapiakeskuksen toimitusjohtaja, psykoterapeutti Soili Poijulalta, miten traagisia tapahtumia, surua ja järkytystä tulisi käsitellä lapsen kanssa.

Poijulan mukaan vakavimmin lasta traumatisoi se, jos hän on itse silminnäkijänä onnettomuudessa paikan päällä. Trauman käsittelyn kannalta ensisijaisesti tärkein asia shokissa olevan lapsen auttamiseksi on omien vanhempien tai muiden lähimpien aikuisten turvallinen läsnäolo.

– Tärkeintä on, että lapsi pääsisi mahdollisimman pian omien vanhempiensa luokse. Mitä pienempi lapsi on kyseessä, sitä tärkeämpää olisi, että vanhempi säilyttäisi oman rauhallisuutensa ja olisi turvallinen aikuinen. Lasta olisi hyvä rauhoittaa fyysisesti, antaa mahdollisuus sylissä olemiseen, silittelyyn ja läheisyyteen, Poijula sanoo.

Aikuinen, pysy rauhallisena

Tieto oman lapsen kohtaamasta järkyttävästä kokemuksesta voi olla shokeeraava ja neuvoja vaativa tilanne myös vanhemmalle. Poijulan mukaan siitäkin huolimatta aikuisen tärkein tehtävä olisi pysyä itse tyynenä.

Sitä mukaa, kun lapsi alkaa kysellä ja puhua tapahtuneesta, vanhemman tehtävä on kuunnella ja vastailla kysymyksiin. Traumaattisen kokemuksen jälkeen lapsi voi olla ylivirittyneessä säikähdyksen tilassa, jossa tragedia palaa mieleen yhä uudestaan ja uudestaan.

– Mitä pienemmästä lapsesta on kyse, sitä enemmän heidän oppimisensa pohjautuu samojen kysymysten toisteluun yhä uudelleen ja uudelleen. Vanhemman pitäisi suhtautua siihen lämpimästi ja ottaa vastaan lapsen erilaiset ajatukset ja tunteet, Poijula sanoo.

Poijulan mukaan lapset saattavatkin joskus jäädä trauman ja surun käsittelyapua vaille juuri siksi, etteivät he välttämättä näytä surureaktioitaan ulospäin aikuisten lailla. Tunteiden säätely on lapsilla vasta kehittymisvaiheessa.

Ja kuten aikuisetkin, myös lapset reagoivat suruun persoonallisuudestaan riippuen, yksilöllisesti. 

– Kuoleman näkeminen ja sen käsittäminen on lapselle valtavan iso tapahtuma, sekä trauman että kuoleman ymmärtämisen kannalta. Pienen lapsen on vaikeaa ymmärtää, että lapsi ylipäätään voi kuolla tai että hän itse voi kuolla. Lapselle on erityisen pelottavaa nähdä, että toinen lapsi kuolee, Poijula sanoo.

Näin kuoleman ja onnettomuuden voi selittää

Esimerkiksi 7-vuotias lapsi ei vielä kykene abstraktiin ajatteluun, vaan käsittää asiat konkreettisella tavalla. Vasta noin 8–9-vuotias lapsi ymmärtää kuoleman lopullisuuden.

Poijulan mukaan abstraktiin ajatteluun kykenemättömälle lapselle on ylipäätään tärkeää selittää, mikä onnettomuus on ja mitä ihmisen kuolema tarkoittaa.

– Onnettomuuden voi kertoa olevan tapahtuma, jota kukaan ei ole halunnut tai toivonut tapahtuvaksi, mutta joskus sellaisia vain tapahtuu. Kuolema taas tarkoittaa peruuttamatonta tapahtumaa, jossa ihmisen keho lakkaa toimimasta, eikä hän voi enää tehdä, tuntea tai nähdä mitään. Ennemmin tai myöhemmin tämä tapahtuu kaikille ihmisille.

Kun kodissa käsitellään lapsen traumaattista kokemusta ja surua, arkirutiineista on hyvä pitää kiinni. Tietyistä vaatimuksista voi kuitenkin hyvillä mielin hetkeksi hellittää.

Poijula viittaa esimerkiksi siihen, että lapsi saattaa pelätä yksin nukahtamista ja haluaakin nukkua vanhempiensa kanssa samassa tilassa.

Silloin on tärkeää, että lapsi saa aikuisista kaipaamaansa turvaa ja läheisyyttä.

– Lapsi tarvitsee turvallisuuden tankkaamista, Poijula tiivistää.

Lapsen surutyön kannalta konkreettisilla teoilla ja osallistumisella on Poijulan mukaan suuri merkitys. Hän puhuu surun rituaaleista. Sen sijaan, että kuolemaan liittyviä käytäntöjä ja tapahtumia häivytettäisiin, lapsen olisi hyvä päästä osallistumaan niihin.

Kun shokki on väistynyt, kynttilän sytyttäminen, suruvalittelujen vienti läheisille, hautajaisiin osallistuminen ja tilanteen salliessa myös jäähyväisten jättäminen vainajalle ovat Poijulan mukaan hyvin tärkeitä auttavia tekoja.

– Lapset ovat uteliaita. Abstraktin ajattelun puuttuessa heitä auttaa mahdollisuus itse havaita, mitä tarkoittaa, että ihminen on kuollut.

Mitä tehdä, kun suru palaa mieleen?

Lapsen toipumiseen kuuluu myös se, että traumatapahtuma voi palata lapseen mieleen toistuvasti erinäisissä tilanteissa ja painajaisunissa.

Silloin vanhemman tehtävänä on tunnistaa reaktion laukaiseva tilanne ja sanoittaa se. Lapselta voi esimerkiksi kysyä, nousiko jokin tietty muistikuva pintaan juuri nyt. Poijulan mukaan lapselle olisi myös hyvä opettaa esimerkiksi rauhoittavaa hengittämistä pelonhallinnan keinoksi.

– Näissä tilanteissa vanhemmalta vaaditaan traumatietämystä. Traumatisoituneelle lapselle voi olla vaikeaa olla ajattelematta surullista asiaa, kun se palaa jatkuvasti mieleen. Näissäkin tilanteissa fyysinen läsnäolo ja mahdollisuus puhua asiasta auttavat toipumaan, hän sanoo.

– On tärkeää opettaa, että suru itkettää ja on joku, jolle itkeä. Lohduttavaa on myös vainajan muisteleminen ja hänestä puhuminen. Spontaanit hyvät muistot vainajasta helpottavat surussa.

Jos lapsi on ollut esimerkiksi onnettomuuden silminnäkijänä, surusta toipumisen esteenä voivat olla toistuvat traumaattiset mielikuvat ja “filminpätkät” tapahtuneesta.

Poijulan mukaan kouluikäisille lapsille voidaankin opettaa mieleen tunkeutuvan kuvan hallintaa kriisi- ja traumapsykologiassa kehitettyjä mielikuvatekniikoita apuna käyttäen.

Mielikuvien hallintaa ja tunteiden ilmaisua

Harjoituksissa lasta opetetaan hallitsemaan mieleen tunkeutuvia ikäviä muistoja. Lasta voidaan pyytää esimerkiksi kuvittelemaan, että hän näkisi tapahtuman tv-ruudulla ja voi halutessaan sammuttaa ruudun tai ohjata tapahtumia jollakin tavoin toisenlaisiksi.

Poijula huomauttaa, että lasten kyky ajatusten ja tunteiden sanalliseen ilmaisuun on vielä rajallinen.

Tuntemuksien avaamista voidaan harjoitella esimerkiksi piirrostehtävillä, joissa lasta pyydetään piirtämään ihmisen ääriviivat ja värittämään, missä kohtaa kehoa eri tunteet kuten pelko, suru, viha tai ilo tuntuvat.

Kun lapset värittävät ja piirtävät, he myös alkavat Poijulan mukaan usein puhua siitä, mitä ajattelevat. 

– On jotenkin kornia, kun aina tragedian jälkeen neuvotaan, että no, lasten kanssa voi vaikkapa piirtää. Mutta lasta helpottaa, kun hän saa ilmaistua itseään ja jäsennettyä tunteitaan pelottaviksi ja ahdistaviksi kokemistaan asioista. Kuolemaan liittyy helposti väärinkäsityksiä ja irrationaalisiakin pelkoja. Siksi lapsi tarvitsee selityksiä ymmärtääkseen.

Entä milloin vanhempien tulisi kääntyä ammattiavun puoleen, jos lapsen suru ja järkytys eivät vaikuta laantuvan? Kuuntele Soili Poijulan haastattelu yllä olevalta videolta.

Lue myös:

    Uusimmat

    Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme vaihtamaan tuettuun selaimeen. Lisätietoja